Mutta turhia! Toiveet ovat hurskaat ja hyödyttömät. Aika vaahtoaa edelleen, ja jos me ravintoa pyydämme, niin saamme kiltisti maistella niitä vähiä terveen veden kalasia, joilla ajan virta silloin tällöin armahtaa nälkäämme; mutta monet niistä suurista meidän lienee otollisinta päästellä verkoistamme jälleen niiden omaan elementtiin.
Meidän on kai paras vartoa nöpöttää, ja sillävälin — olla uskolliset vähässä. Luulen, että hyvällä tahdolla voitaisiin esim. paljon puhdistaa edes sitä elementtiä ja tehdä se viihtyisämmäksi kaikille, kiiskille niinkuin viattomalle salakallekin. Saisihan kiiski silti kiiskinluontonsa pitää, kun vaan antaisi hengitystilan toisellekin.
Mutta näissä vesissä on hyvillä syöntipaikoilla — ehkä liian makeista ulkomaanruuista — syntynyt jonkunlainen virma tai sokaiseva humaltumus, että häätää pois toisiaan saaliin ääriltä, vaikka itsekullakin lajilla ja perhekunnalla olisi kyllä syödä siitä. »Me olemme vetten valtiaat, sillä meillä on voima!», häristelevät yhdet ja painuvat liki pohjaa kyrmyniskaisina vaanimaan. »Me olemme laajinta lajiperää ja hetken herrat, emmekä sure huomista: après nous — meidän jälkeemme rutto!» ilkamoivat toiset herkuiltaan. »Mutta me olemme korkein laji, sillä me olemme kylmät ja halveksivaiset!» ja nämä kolmannet tuijottelevat värisevin katsein ja jäykistyvät verettömien pahansuopaan vihaan.
Mutta pyrkii olemaan niin, että kauneimmat kalat viihtyvät muualla ja tulevat omillaan toimeen. Kunhan nousee se suuri merestä ja tekee puhdasta!
No niin, minusta ainakin sietää kysyä: eikö ole asema joteskin tällainen? Eikö klikki- ja puoluehenki ole mennyt kuin häkä tavallaan älykästenkin ihmisten yläkertaan? Sitä ei syrjäläinen oikein käsitä, mutta niin tuntuu olevan, käry sen sanoo. Ja kyllähän häly nykyisen sivistyshistoriamme sisäisistä draamoista tuolloin tällöin saavuttaa laajemmankin julkisuuden. Sitä on sentään draamallisuutta vielä modernienkin verissä. Ja diplomatia on hienosyistä kuin kulttuurimaassa konsanaan.
Ties kuinka paljon meillä onkaan valtioita valtiossa, kirjallisia pikkuruhtinaskuntia. Ja maan suurimmat kyvyt itsekussakin. Arvaa sen, että jotakin siinä syntyy, kun näin kilvalla tehdään kulttuuria. Ihmetöitä siinä syntyy, eikähän vähemmällä pääse eteenpäin. »Kehitys» ei oikein sovi nykyiselle, sähköajan ihmiselle, — vaikka »luonnontieteellistä maailmankatsomustahan» tunnustetaan.
Kun haastattelet yhtä seurakuntaa, niin kuulet pian, että se toinen puolue ei ole elämäniässään muuta tehnyt kuin syntiä ja lahjattomasti sitäkin! No, onhan edes »temperamenttiä» siinä puheessa. Ja sitten jännitetään tietysti kaikki hyvä tahto, ettei mistään pirahtaisi kuuluviin sanaa kiitokseksi noille syntisille. Ryötät häiriötä vain saattavat kunnon ihmisten laskuihin. — — Ja muutamille tulee synniksi jo pelkkä olemassaolo ja se, että rohkenevat jotakin tehdä, — vaikkeivät jalkaansa astu päivän sankarien teille.
Mutta omassa seurakunnassa, koko maailman eteen siellä uurastetaan. Ja ihmeitä syntyy.
INTO I.: Mutta eikö kuitenkin ole luonnollista, että henkiheimolaiset liittyvät läheisesti yhteen, edustamaan määrättyjä suuntia ja ajamaan laajakantoisia asioita? Ja hienoinen oman arvon liioittelu, — sehän on usein, kuten tiedetään, omiaan innoittamaan ihmistä yhä ylevämpään hengenlentoon.
KALLE: Ei ole kysymys etupäässä henkiheimolaisuudesta. Hyvä, jos sitä olisi jossakin, — oikein taattua ja totista. — Ja millä heimokunnalla on mitään »suuntaa»? Tai laajakantoisia »asioita ajettavana»? En näe niitä, ainakaan sellaisia, jotka kohottaisivat jonkun tyhmän ryhmänä koko kiistatanteren ylle.