»Hienoinen» — usein hyvinkin karkea — omahyväisyys on todellakin innoittanut yksiä ja toisia kajahtaviin ohjelmajulistuksiin. Mutta tuskin etemmä.
Eiköhän se mitä heterogeenisimpiä ihmisiä kokoova »henkiheimolaisuus» tavallisesti ole — klikkihenkeä.
Mitä ovat klikit? Olen kuullut sattuvan sanan, jonka tahdon lainata tähän: klikit ovat »kalkkiutumia» taiteen elimistössä.
Klikit ja puolueet rakentavat paljon turhia kiusoja muiden, sekä syyllisten että syyttömäin tielle. Mutta äskeisestä määritelmästä selviää, että kipeintä turmiota nämä kalkkiutumat harjoittavat sisäänpäin, niihin elimiin, joiden loisiksi ne ovat lyöttyneet. Ne vähitellen kuivettavat sykkivät suonet ja kurovat kokoon sydänpussia.
Otan rohkeudekseni lausua edelleen eräitä arveluja. Luulen näistä kalkkiutumailmiöistä (otaksun ensinnäkin niitä todella oleviksi ja olleiksi) osittain selviävän sen, miksi niin monet suurta lupaavat niin vähässä määrin täyttävät lupauksiaan. Vaikka ponnistelevatkin johonkin suuntaan, eivät vapaudu rehtiin täysimittaisuuteen kuitenkaan.
Sillä ensinnäkin klikkihenki on erittäin viekas opas teoreettisuuteen. Se rajoittaa alkuaan vapaankin yksilön mielenkiinnon ja ihailun niihin temperamentteihin, jotka ovat omassa seurakunnassa edustettuina. Se vaatii kaihtamaan jokaista muuta temperamenttiä, — vaikka mielessään tuo kahlittu voi parhaina hetkinään kyllä myönnellä, että »asuu ihmisiä vuortenkin takana». Heikon veren on niin mieluista taipua teoriain turviin. Kaikki omat ja ystävien pyrinnöt ja kyvyt, varsinkin muodolliset, merkitään lakitauluihin sääntöinä, joista ei hevin armoa anneta vieraalle. Vähitellen itsekritiikin kärki tylsyy ja omantunnon valppaus omia tekoja ja pyyteitä kohtaan uinahtaa rakkaitten ystävien tuuditukseen. Pääasiaksi jää, että taiteenpalveluksen hyväksytyt ulkonaiset muodot täytetään (— mutta täyttyvätkö ne teoriain mukaan?); henkinen suunta ja sisällön arvo ei ole niin arka pykälä. Ja kun on kysymys »vuortentakaisesta» miehestä, niin sisäinen pyrkimys ei paina ylös toista vaakakuppia, jossa ovat muodolliset lainrikkomukset.
Toisakseen tämä teoreettinen muodollisuus luullakseni hyvinkin kannustaa toiseen turhuuteen, hutiloimiseen, monia, joilla on ulkonainen käsite »vapaus» keppihepo-pegasuksenaan.
Niin että eiköhän »kalkkiutuminen» yhtähyvin kuin lahjojen hutiloiminenkin ole ottanut meidän kirjalliselta taiteeltamme monta kaunista voittoa, ehkä kauneimpia?
Kuinkahan moni voi kehua itselleen tehneensä totta kyvyistään alusta loppuun —.
Kuinkahan monen ei olisi syytä rukoilla edes sydänkammioissaan:
»Herra, varjele minua ystävistäni!»