— Vai mitä sinä sanot —?
INTO I.: Hm, hm!
KALLE: Niin, niin: hm, hm! Paha kai olisikin, jos muuta sanoisit. Jos sanoisit »jaa», niin se olisi paha, jos sanoisit »ei», niin sekin olisi paha, sillä se ei taitaisi olla totuus.
Olkoot nyt nämä asiat tällään. Parasta kai on jo minun lepuuttaa kieltäni ja sinun korvaasi. Sitten koetan, jos sallit, hetken kuluttua jatkaa kirjallisuus-kysymyksen häntäpaästä: arvostelemisesta. — Olet kuunnellut pitkään, — ties kuinkakin hartaasti, vai? Oletko jotakin ottanut onkeesikin?
INTO I.: Hm, hm! — Olen minä huomannut, että sinäkin sanot: »me!»
KALLE: Monin paikoin, hohoi, monin paikoin —!
* * * * *
INTO I.: Vai arvostelemisesta saan nyt silmäni korvani täyteen. Saanko luvan arvata, ettet arvoita arvostelemista kovinkaan arvokkaaksi, — paitsi tietysti omaa puoskaroimistasi.
KALLE: Se tietty. Varsinkaan en sellaista »arvoittamista», joka vasta antaa taiteelle sen arvon tai arvottomuuden. — Ja mitä arvosteleminen on? Tiedät kyllä, jos uskallat sanoa.
INTO I.: En uskalla, sano sinä, uljas!