KALLE: Kuulepas: mitä ne ovat ne ihanteelliset »asiat», — totuuden, siveyden, naisliikkeen, keuhkotaudin y.m.s. — joita sinunkin puhtaasti esteettiset hermosi sentään sietävät jonkunlaisena taiteen kilpenä, — muka »velvoittavien olosuhteiden» takia —, ja joihin kai pseudoindividualismikin enteistä päättäen vielä turvautuu, noposteltuaan luiksi omat esteettis-eroottiset elämyksensä? Tuollainen asia taiteessa on kuin esim. ruumiin vapaata liikuntoa vaivaava umpisuolen lisäke, joka haitatta poistetaan. Ei sellainen aatteellinen taide tuuliajolla olevan hätävarana mitenkään nosta miestään.
Mutta »moraali» — tahdon paremman puutteessa käyttää vanhaa, pannanalaista käsitettä eetillisyys —, siis eetillisyys ei ole mikään »asia». Se ei ole mikään ulkonaisella silmällä todettava ominaisuus. Päinvastoin. Eetillisellä luonteella ja persoonallisella tyylillä on sama salaisuus: se ei ole missään näkyvissä niin, että jokainen poropeukalo voisi sitä osoittaa: »tuossa se niksi on»; mutta sokeakin tuntee vaistollaan sen läsnäolon niinkuin sähkövirran. Eetillisyys on syntynyt suuren runouden mukana, se kuuluu runouden elimistöön. Eetillisyys on runouden hengitys.
Mies, jolla on hyvät keuhkot, hengittää vapaasti ja vaivattomasti. Ne toimivat niin huomaamattomasti, ettei hän usein muistakaan niiden olemassaoloa; — niinkuin velvollisuutensa täyttäjää ei ole syytä muistaa niinkään usein kuin velvollisuutensa laiminlyöjää. — Keuhkotautinen taas, joka mielellään salaisi muilta sairautensa, muistaa joka hetki keuhkojaan ja koettaa suurella huolella ja vaivalla päästä samaan hengityksen tasaisuuteen kuin tervekeuhkoinen. Me seuraamme myötätuntoisina hänen ponnistuksiaan, kun huomaamme hänen taistelevan vakavasti itse tautia vastaan; mutta jos huomaamme, että hänen huolensa onkin etupäässä vain saada salatuksi luontevan naamion taa tilansa — viis itse taudista! —, niin me kylmenemme melkoisesti.
Hyväkeuhkoinen kirjailija sietää tarpeen tullen elämän kellarikerrostenkin ilmanalaa. Mutta hän ei tunkeudu sinne pannakseen näytteille urhoollisuutensa tai ihmisrakkautensa, tai hekumoidakseen hädän ja mätänemisen tunteissa; sitä tekee vain diletantti tai dekadenttinen luonne: moni turmelee itsensäkin saadakseen osalleen saman säälin, mistä nuo kurjat elävät. Puhdasverinen taiteilija ei viihdy siellä useammin eikä kauempaa kuin mitä todellinen inhimillinen mielenkiinto vaatii. Hän ei taitelijana harjoita hyväntekeväisyyttä. Hän on liian ylpeä omistaakseen itselleen elämän lapsipuolten vaistoja, vaikka hän intuitiivisesti ymmärtääkin ne yleensä paremmin kuin se, joka tekeytyy heidän kohtalotoverikseen. — Luulen että huonokeuhkoinen voi usein paremminkin »akklimatisoitua» mihin ilmanalaan tahansa, — paitsi raakaan, puhtaaseen ulkoilmaan. Mutta hän »akklimatisoituu» helposti myös sellaisen ympäristön vaistoihin ja älylliseen tasoon. Ja pöyhkeässä eksentrisyydessä yli varojensa eläjää luonto usein rankaisee sillä, että kääntää näkyviin hänen sisäpuolensa: erittäin ahtaan sovinnaisuusihmisen. Kun sitten sellainen ehtii n.s. älyllisyyden asteelle kehityksessään, niin millä hysteerisellä tarmolla hän pingoittaakaan traagillisen aspektinsa yli maan ja taivaan! Millä nälkäisen reportterin tarkkanäköisyydellä hän onkiikaan turvattoman lähimäisensä kohtaloista esiin vähäisimmät pettymykset, paisuttaakseen niistä aivokoneistossaan tärisyttäviä draamoja! Millä ammattinsataitavan mestarin tyydytyksellä hän naulaakaan kohtalon marttyyreina ristinpuihin pieneen elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä yhden toisensa jälkeen! — Mutta sellainen taide ei saavuta luonnollisen hengityksen vapautta.
INTO I.: Vain pieni kysymys jälleen väitteidesi väliin: onko tällainen — vaikka pingoitettukin — traagillisuuden etsiskely suorastaan epämoraalista, — jos nyt taidetta välttämättä on katsottava moraalin kannalta?
KALLE: »Moraalin» kantahan väitteitteni mukaan on taiteen oma kanta: se tuomitsee kaiken teennäisyyden ja muun hätävalheen. Teennäisyys, kuinka lahjakkaasti se käytteleekin taiteen mekaniikkaa, on todistus sekä sisäisestä epävapaudesta että herkän aistin puutteesta. Sitäpaitsi, eihän sovi turhanpäiten kiduttaa muiden hermoja, jos omiaan koetteleekin.
Taiteen eetillisyys on sen hienoin ja salaisin esteettinen makuvivahdus. Ja sitä ovat pseudoindividualismin poroporvarit häätäneet pois — »sovinnaisuutena»! Käsite »sovinnaisuus» on vaarallinen kuin kaksiteräinen miekka!
Aika on saanut makustella jo niin lukemattomat makusuunnat ja vivahdukset. Sille olisi jo terveellistä maistaa totisten kohtalojen runoutta. Sen sietäisi jo saada nähdä niitä suuria, rohkeasti yksilöllisiä luonteenpiirteitä, jotka kokoavat kaikki vivahdukset, niin temperamentin kuin älynkin, ja jotka voitollisina kasvavat yli kaiken elämysten runsauden, — yli erotismin kiirastuli-tuskienkin!
On laulettu Prometheus-vaivasta. Mutta missä hän itse on?
Tantalos kyllä kurkottelee käsiään meissä itsekussakin. Mutta hänen tragiikkansahan tiedetään ikuiseksi: miksi vaikertaa sitä?