Nyt, sydän, rauhaa kaivata turha on, kun elon juhlaan kohta jo käydä saat sa, kun näet ihmein kukkivan aavikon ja luonnon kanssa taivahan armon ja'at sa!
TOUKOKUUSSA.
Ilontäytenä saat, sydän, laulaa taas kera aaltojen välkkyväin! Suvi juhlivi seppelpäin nyt voittoa auringon, kuninkaas.
Elo uutena noussut on haudastaan, mies uusi on Latsarus, jonk' yllätti uupumus, kun liian heikko ol' uskossaan.
Sinitaivaan äärihin kantautuu meren soitanto riemuinen; sen yhtyvi virtehen kevättuulessa keinuva rannan puu.
Yön, talven vankina kyllin oot, sydän, nääntyen epäillyt, Olet vapaa, voimakas nyt, siks' unhoon tappios vaipukoot!
Siks' uuden laulun jo kaikua suo, kun nuori sun lyöntisi on, kun näät, miten auringon isän-rakkaus etees Eedenin luo!
KEVÄÄN LEHDOISSA.
Kevätaamuna harhaan läpi lehtojen nuorten. Ilo, autuus asuu taas rinteillä vuorten ja helmassa laakson. Kukat toisillensa ne lempeinä kuiskii, sydänaartehensa nyt lintuset suovat iloks' armastensa. Taas koivujen lehdet niin nuorina väikkyy, väre lemmen jo niiden suonissa läikkyy. — Sydän rauhatonna ma yksin harhaan. Vie turha kaiho kevätaikani parhaan. Pois itseni antaa oli mulla kaipuu; kuin meren helmaan puron aaltonen vaipuu, niin sulaa tahtoi sydän rakkauteensa, eik' enään muistaa miten kaipaukseensa monet tuhlasi vuodet. — Kuva kaivatun taaskin kevättuoreena häilyy kuin virvojen leikki. Se lähteissä päilyy, taa koivujen lehväin se ääneti lymyy, valonläikkeestä päivän se vastaani hymyy, sen karkelo-kutsun ja laulun kuulen ma kuiskeessa koivun ja hulmeessa tuulen. — Näin eespäin käypi yhä määrätön retki. Pian rientänyt taaskin on pois keväthetki.