Purppurahehkussa taivas loistaa iltana toukokuun. Järvi pintaansa ruskon toistaa, hiljaa vaipuen uinailuun. Aaltojen leikki jo loppua saa, rantahan tuulikin raukeaa.
Laskeva päivä, sa aamun uuden vieläkö maille tuot, vaiko helmahan ikuisuuden luonnon jo nuorena vaipua suot? Kaunein kuolo sen eikö ois, purppura-uniin kun nukkuis pois —?
KULKURIN KESÄLAULUJA.
1.
Rauhallisna maa-emo hengittää, kastehelmet vielä sen kutreissa välkkyy, päivänvaloon kukkaset heräjää, lehdikoissa lintujen riemu helkkyy. Murhein ei, kuin ihmisen lapsi vaan, uuden päivän koittohon luonto herää; parmahilla maa-emon voimakkaan luottavaisna tekevi vilja terää.
Rauhas suo ja voimasi loputon, Emo suuri, kaikille lapsillesi; yksin harhaten ken uupunut on, hänet johda luo elon-lähtehesi! Murhe päivän mennehen, tulevan muuta luomisriemuksi kirkkahaksi, aatos kolkko syksyn ja kuoleman elon onnen tunnoksi valkeaksi!
2.
Kukkastuoksu, linnunlaulu, sini taivahan, aamunkaste hopeainen nurmen kukkivan, hymy neitoshuulten, säihke silmäin lempeäin, riemu aaltoin leikkiväin soittaessa tuulten: — taivas suopi lohtuaan kulkijalle korpimaan, toivon jättämälle. Valonsäde pienoisin saapi arvon kallihin, kun se unhotusta tuo, sovituksen-toivon suo yöhön nääntyvälle. Kukkastuoksu, linnunlaulu, hymy neitosen — armolahjat taivahiset lohduks' sydämen ken vaan talven yli jaksoi syömen kaipuun säilyttäin, sille murheen, vaivan maksoi suvi armorikas näin.
3.
Perinnökseni vaikka ma murheen ja vaivan ja puuttehen sainkin vainen, isä mulla on kuitenkin armias aivan, isä taivahainen. Taas pitoja pitää hän lapsellensa, mi talven maasta kotihin palaa, ja ehtymättömän rakkautensa hänen ylitsensä hän siunaten valaa.