Nyt äänetön on päivä ja lohduton yö ja Tuonen lepo autuus jo oisi, mut ylemmäksi kutsuvi auringon työ, kuin käskynä se veressäni soisi.
Ma tunnen: mun sitoa ja päästää voi vain auringon ylhäinen mahti; näyt korkeat se nähdä mun sieluni soi, sen antama on syömeni tahti.
Kuin kaikuna valkeuden kentiltä oon välin kuullut ma riemun ja soiton. Muu houkutus kuin hauta jo vaietkoon, olen lapsi sen valkeuden loiton!
Sen luokse tahdon löytää mä suorimman tien, kuin maalihinsa kiitävä nuoli. Jos väsyn kesken, turhaan ma tuhlannut lien kevät-aikani, mi aavikoille kuoli.
ODOTUS.
Pitkä vaiva, heikko työ, sydän rauhatonna lyö.
Milloin hetki jumalainen saavut, kirkas, laulavainen
syntylaulut elon uuden, pyhän, ylhän ikuisuuden?
Syvyydestä sydämeni nouse soiden, kukkien,
luo kuin kevät talven alta sieluun uuden valon valta!