Hyvin opetti mua suur' erämaa: — Elon autuus on sun: sitä katsoa saat, et koskea saa!
Tulin terveeksi siellä ja ihmisiin tulen taas, erämaasta suurkaupunkiin.
Elon autuutta katson: se onhan mun —, näen uhkeat, muhkeat maailmannaiset, ilot, ihmistaidot näen kaikkinaiset, mua läikät lyö elon aaltoilun.
Ja ma noudatan oppia terveellistä ja vailla kaunaa suon muiden noppia elon marjat, ne mistä he löytää vain.
Oi erämaa! Sua kuollessain mun sieluni autuus kumartaa: oli mulle oppisi terveellinen, — hyvin elämä kuontui, hyvin kuoleminen, mun ruumiini tervennä kuololle säilyi, mun sieluni peilissä elo kirkkaana päilyi.
Oi erämaa!
Sinun lihaas oon, sinun vertas vain,
sinun ylvään autuutes ma sain,
— ja ma katsoa saan, mit' en koskea saa!
RUUSTINNA JA KULKURI.
Oli ruustinna kerran, ja kulkurimies.
Ja he vastakkain tuli kirkkotiellä.
Oli ruustinna leuto kuin kotoinen lies,
jok' ei kulkukoiralta lämpöä kiellä.
Ja kulkukoira sen koki, se mies…
Araks itsensä tunsi hän templin luona,
kovin huonoksi löi hänet tunnon ies.
— Vaan niinkuin emonsa jäljissä vuona,
kävi ruustinnan jäljissä kirkkoon mies…
Oli siellä hällekin valmiina sija.
Hymys ruustinna hälle, se lempeä lies,
ja hän rohkeena kuunteli rovastia.