Ja ruustinna veisas, ja veisas mies,
yli käytävän katsoi he toisiansa.
Ja ken kirkkaimmin veisasi, taivas ties, —
vaan lukkarin ääntä ei kuullut kansa.
Ja roposen heitti haaviin mies,
— teon ruustinna huomas ja hymyllä siunas.
"Pian keventyköön sinun elosi ies,
— sinä kauniisti käytit viimeisen riunas."
* * *
Niin lapsuususkonsa taas sai mies…
Ja kauniin kasvun se riuna kantoi,
ja helppo on hälle nyt elämän ies,
min taipalen alussa taivas antoi.
Viran iestä vain nyt kantaa mies,
Lapin lapsia uskon alkeihin ohjaa.
Yhä hälle on ruustinna kuin kotilies
ja uskon lähde, vaill' äärtä ja pohjaa.
TEPPO TYHJÄNEN.
Isä, hatara nuttu ol' eloni tää, se kylmän pitää, ei lämpimää, ja ainut antis oli nuttu tää.
Ylen hajallansa sen päällys on, ja tasku puhki ja pohjaton, — paha sinne säästää mun mitään on.
Isä, käskevät paikata
nuttua mun…
Ah, paikkuutyöhönkö
poikas sun —!
Ja jok'ainut tilkku
tulis kerjätä mun…
Ja nuttu paikaten pahenis vain —. Ei, sellaisna kannan kuin sulta sen sain — ja ihmiskummana kuljen vain,