yhä ylväämpi omananne, kun ei näe kukaan, kun ei ehdi kerallanne maailma varkain mukaan…
* * *
Näinpä se kulkuri kuvitteli omiksi iloiksensa, onnenne ylvään jo varkain eli, ainoan autuutensa —,
Tapanin teitä kun ajelitte,
ohitse orhillanne,
kevättä kohti kun kiiruhditte
talven koruissanne.
Kaksi ylvästä onnen lasta
yhtenä onnen reessä:
pois vain, poispäin maailmasta,
— oma maailma eessä!
Kaksi yhtenä kaunokaista
huurteisten salojen syliin,
katua hohtavan hopeaista
kaukovaarojen kyliin,
päiväntaipalen taakse kuuden, uuteen honkalinnaan, — sinne onnenne, ehon ja uuden, viette nyt valkosinnaan.
Huurre huntuna morsiolla, kruununa tähtikiteet: kaunispa sulhona sulhon olla, silmillä kuuran siteet.
OUDOT HÄÄT.
Sepä juupelin juhla, kun mull' on häät!