Velon kohtalolta vain nuoruuttasi, sitä manaan käsistä murhaajasi! Vaan muistois hornan mä heitän heille, jotk' opasti lapsen elon korpiteille: sun kuolontuskas he tuntekoot — sun, joka mulle osa minusta oot!
Sun harhas olkoot vain houre-uni! — Nyt heräät tervennä, kaivattuni! Ei väsy sulle käet kukkumasta, en syksyn syliin ma laske lasta. en tiedä hornasta tuskies, en pala tuhkassa muistojes!
— — —
Niin taapäin, Virrat, palatkaa!
Keri takaisin kierrot tuhannet, Maa!
Ja mult', Aika, mit' ahmasit, takaisin anna,
luo, koskematonna mun luokseni kanna!
KIERTOKULKUA.
Sun "tyyntä ystävyyttäs" en enää siedä, en; taas kärsiä saat sa syyttäs, minä rikon sen!
Vain sanoithan: "Popu!" ja: "Popu!"
— minä sanasen mistä sain —?
sanat huulten loppuu, ei lopu
veren lauseet vain —.
— Ja "mun rakkauteni tyyni"
ei tyynnytä sinua, ei!
Ah, Herra, omako syyni
minut syteen vei —?
Toi kiertokulkuun tähän oma syymme meidät kai —? — Halun meillä leikkimähän vain Luonto sai!