Nään jossain kyynelen, kaksi, ja kalvaat kasvot nään. Sinun tunnenko kalpenevaksi ja painavaks armaan pään —
Vai itse itkenkö siellä ja katselen jälkees sun? On tuttu se kyynel, en kiellä, mut onko se sun vai mun —?
MUSIKAALISIA KOIRIA.
Talo tumma, ikkuna auki iltaan, kuu taivaanrannalta kurkistaa, vaan ikkunalaudalta tähtisiltään penin katse kaihoten kohoaa.
Ja soittoa tulvii ylhäältä sieltä,
ja ikkunalaudalle painuu pää
ja kohoo jälleen, ja koiran mieltä
vain ulvonta haikea hellittää.
Ja jos ulvahdan, hyvä herrasväki,
minä myös vähän kaihojen kuutamoon.
— ken musiikin lumoissa koiran näki,
suunvuoroni mullekin suvaitkoon!
Ja uskokaa, hyvät kuulijani,
ei älynne karkelo kesken jää,
jos ulvova koira mun sielussani
päin kuuta kuononsa ylentää;
jos henkenne juhlien tähtivaloon peni pieni pyytävi ulvahtain, — pian jälleen sieluni tummaan taloon sen aina ennenkin yöksi sain!
TUUTULAULU LAPSELLENI.
(Sylvesteriniltana 1916.)