Salliman helmassa kaunis on, sielu, sun osaas sietää, kehtoon piillä kohtalon, kodikses se tietää;
tähdestä tähteen heilahtaa loisteessa Linnunradan, vartoa onnea, vaatimaa tuhannen vuosisadan!
SELVÄÄN VETEEN.
Jäätä ja lunta ja jäät' oli vain, vaivoin ma laivani lävitse sain. — Saavuinpa selvään veteen: aallot vuorina vyöryvät eteen!
Äsken aavojen äänettömyys,
yksin kulkijan ikävyys.
— Kuulen jo kutsua monta,
aaltojen lempeä levotonta!
Ruskuen allemme murtui jää,
eespäin! se vain oli määränpää.
— Vieläkö kestät, keula?
suoraan näytätkö, suuntaneula?
Tie meren silmiin vihreisiin
päin suven tähtiä suunnattiin,
kestimme tuimalla tiellä.
— Ulapat vihreät uhkaa nyt niellä!
Eespäin! — Mut minne, ah minne päin?
Vaalenevan opastähteni jo näin.
Vain meren pettäväisyys
varma on — vain menon yksinäisyys!
Eespäin, mut eespäin yl' aaltojen vain,
vaivoin kun laivani sulaan sain!
Kerranpa taas kokan eteen
talvi on valkeena hyytyvä veteen…