Voi, vihaa suihka ei sydän suuri,
voi, sotaa aivot ei ajattele;
maa rauhan on Lappi ja lemmen maa,
sen suonet muuta ei suihkaele.
Vain yksi jäljellä kotiperu
sill' on: uni, ruokkima haave-hauteen.
Se saamiks saamin viel' ilmaisi,
jot' en vuoteen nähnyt mä kymmenkauteen.
Niin, uni! Ja unessa viisastuihan
mies muinen, — mut on jo sekin toista
se on helmi, sioille heitetty,
siit' älyä ei sian silmään loista.
Yhä sokeemmaksi se tuhraa tursaan,
yhä pöhöttää totinaaman pahan,
ja joi'ut maineiksi joutilaan
se hautoo höyryissä mäskimahan.
Pää unta kestää, ei järkivähää,
se siell' on viisainta kokemusta.
Laps' sietää torttua, vitsaa ei,
— se siellä kuria, kasvatusta.
— Sä synny poikana pomo-lapin,
sä kehtoon vierähdä kansalliseen:
oot maasi ihme ja ihastus,
jo kehtoos kuulet sen ehtimiseen;
ens' aivastuksesi kirjaan viedään, kun hampaan saat, olet satuprinssi, kun parut, huolesta tummenee joka setäs, tätisi silmälinssi;
imet hunajata — niin, ime, ime! — vaan siihen totut sä iäksesi: kunis Ruotsin punsseihin rupeat, on tutti uskosi, autuutesi.
Kun koulukirjoista luet kerran:
"myös lappi petulla muinen eli,
— jos selvän rukiin sai syödäkseen,
voi pahoin siitä, niin oudosteli",
niin pahoin voit sinä lukemastas: sä sian ruuaksi tiedät rukiin, — sun kaakkus vehnää on Venäjän, ruis tuskin piioilla menee mukiin.