Sa katsot valkoista hipiääsi
ja kirjas tietoa tutkit kummaa:
es'isäis ollehen sanotaan
kotakansaa huolesta, savusta tummaa
— sa rotus uskoisit uljaammaksi, sukujuures taatummin arvoisikses, — kuin sinut voikaan ne versoa, kuin sopii nuo esivanhemmikses? —
Niin elät kuitenkin kaikitenkin,
kuin oisi suurempi syntyperäs:
se usko ainoa uskos on,
se elinhermos, se silmäteräs;
niin kasvat onnesi kantamoinen, et koskaan varvasta kiveen loukkaa: hyvin sahviaaneilla suojellaan kesin, talvin jalkaasi rotusoukkaa;
naiskädet vaalivat, vartioivat sua puntarpäästä niin harmaapääksi, sinut "maasi toivoksi" ristitään, (kun synnyit kansasi syöttilääksi).
Voit joskus unta sä nähdä pahaa,
es'isäis kauhuista erämailla,
koet joskus kauhua itsekin,
kun kuppaa sääski sua lemmon lailla,
ja ilkunvärveeseen suusi vääntyy, — vaan koht' on lääkitty vaivas, vammas, sun luonas piikoja parveilee, sun peittää suudelmin pappas, mammas.
Sa tarhakukkana kasvat, tuoksut,
on sulle viima ja nälkä vieras,
— vaan sielus saa vian, sattumoin
jos nurmiheinä sua varteen hieras.
On tarkoin aidattu elos tanhut,
ties selvä kehdosta hautaan asti,
— et eksy tuiskuihin tunturein,
teet varmaa taivalta vakavasti,
et koskaan tarhasta metsiin kaipaa, vaan kilpaan valon ja valistuksen jo lasna syhyy sun sielusi, — suku takaa kilvalles kruunauksen.