ja ma pokkaan kyllä, — kun muut' en mahda, ja mun hyvin käy, — kun ei taida toisin"; ja porras portaalta ylenet, oi pokko, tunnuksin mielienmoisin.
Niin, tunnuksesi — sun uskos sukuus,
ja kannuksesi — oman nimes kaiku:
ne kilpa-askeles keventää,
sun mieltäs nostaa kuin uhrihaiku;
— tuo uskos, josta et kilvoitellut, tuo nimes, sattumakaupoin saatu, jalo kannus, syntymäll' ansaittu, — kas siinä sankarilahjais laatu.
Ain' auttaa Jumala herrasmiestä!?
— sen kuulit kehtoos, sen itse koet,
kun herrasmiehenä unohdat
es'isäis kotain nälät, karstat, noet,
kun koulus käyneenä teikaroiden kivikatua mittaat maas "residenssin": niin, joutohetkinäs saavutat elontyöhös korkeimman "kompetenssin".
Sä löytään parkettileijonaksi,
ja tieltä lemmen ja tanssimisen
näät etees aukeevan piankin,
min mielit vain, uran kansallisen;
niin, kansallisen, Lapin-kansallisen: mi kunniata ja rahaa takaa, mi maksaa syöminkis, juominkis, pääs tyhjän pääomast' osingot jakaa.
Ja kun karkeloinut oot kyllältäsi,
maan toivontähtenä tuikahdellen,
suurtöiden urille uhraudut,
(— vain maasi pienuutta valitellen),
tyyssijas, sielusi painopisteen pois humusta tanssisalien siirrät: saman viivan kodista kapakkaan työtuntis tullen joka päivä piirrät;
käyt tuuma tuumalta uras uljaan, kun kiviä astut — et toki multaa — myös aatos päässäsi astelee: "viel' oisko kyllältä Lapissa kultaa?"