KALLE TIKKA.
Kuin monet samppanjat tuo haane sulle
on tarjonnut — tai luulet tarjoovan?
— Kuin viiniä tää kevät mulle on.
Näin viime yönä unta sinusta —
KERTTU.
Ja kenen lattialla?
KALLE TIKKA. Siitä viis! — Toi sulle enkelien siivet joku, — kuin tämä Aaro —, vaan ne pois sa torjuit, ja katosit — ja samassa mä näin tuoreella kankaallani leppäkertun.
KERTTU (painautuen Aaron kainaloon.)
Ai velhoa, se vasta pyytömies!
KALLE TIKKA. Mut unikirja aina toden tietää: pian runoniekasta saat kylliksesi, ja korvaat vanhan velkas minulle.
KERTTU. Ja kankaallesi lennän väriksi, kun värit paletiltas lopahtavat —.
KALLE TIKKA. Kuin kauan luulet sua jaksavan tään jallin pitää omanaan? ja miten?
KERTTU.
Ah niin, mut ehkä Kalle Tikka auttaa…
AARO (menee pöydän luo, sieppaa sanomalehden;
Kalle Tikka ottaa Kerttua käsipuolesta.)
Kas tästä saat suupalaks uutisen.
Ma valitan: se toivos vie.
KALLE TIKKA.
Oon nähnyt.
(Kertulle.)
Tään loruihin viel' uskotko sa, nainen?