KERTTU.
Ne yhteisiä lorujamme on.
Saat onnitella meitä yhteisesti.
KALLE TIKKA. Oo ihmislapset, taivast' ärsytätte, tulella leikitte, oo sokeat! (Näyttää toista sivua sanomalehdestä.) — Kas tässä! Tietääkö ees herra itse, ett' on nää 'Palotorni'-kirjeenne jo päässeet vaaralliseen huomioon? Vai eikö tiedä?
AARO.
Kiitos sun: nyt tiedän.
Sa seismograafiksi oot omias.
— Asianomaiset jos tuntee ne,
se onkin tarkoitus. —
(Runojaan näyttäen.)
Vaan näissä jotain
on heidän pesueelleen.
KALLE TIKKA (Kertulle.) Kuule tarkoin, ja ymmärrä, mi häll' on tarkoitus: hän pyytää polttaa suurta Tanhuaa ja Selinata — kansan kaitsijoita. Ja nyt on Rouvan tähtisilmät näissä. Kai ymmärrät jo, mitä tietää se?
KERTTU.
En. Eikä Aarokaan.
KALLE TIKKA. Ei, näkee sen. Ei, ett' on kärpäsläpän alla kohta! Kun Tanhua vain pikkusormeaan vähäisen koukistaa, niin 'palotornis' jo sortuu, mies — ja taiteen sääntöin mukaan. Ei ihmisapu sua pelasta, ei serkku Moisio — se Pilaatus Heroodekseenkiin yhtyy, Tanhuaan, jos niikseen tulee, — kuten tulla taitaa. Ei taivaan taatto suojata voi sua. Josp' oisitkin sä peltohiiri nyt. — Ei, armon aikana sa nahkas luo!
AARO.
Niin luon, ja nahkani jo uus on tässä.
Saat sitä, turmanlintu, nokkia!
KALLE TIKKA.
Ähää! —
(Kertulle.)
Mit' oikein tarkoittaa hän, mitä?
(Selailee tarkkaavaisesti Aaron tarjoamia arkkeja.)
Vai haukan höyheniin sä, peipponen —
— Ke-ke! Kas höyrypäätä!
AARO. Jokos uskot, ett' on se —
KALLE TIKKA.
— sappi särjelläkin? Onpa!
(Ojentaa pois paperit. Kumartaa, tekototisesti.)
Saan surkutella.