KERTTU.
Se on Kalle Tikkaa.
AARO.
Mä tästä pian totiseksi käyn.
Lukea etkö osaa?
KALLE TIKKA. Liian hyvin. Rivies läpi luen kohtaloas: jos näin sä pyrit luomaan nahkasi, et enää monta kesää näe täällä. — Sanoa sääli, paha salatakin: on vastuu noista liian kova sulle.
AARO.
Ja miten mun —?
KALLE TIKKA. Vain hiljaa kujerra — ja vatsakupuasi kasvattele, (taputtaa Aaron vatsan kohtaa.) noin, kellukaksi — salkku kainaloos —
AARO.
Lyö kättä mestarilles Moisiolle!
KALLE TIKKA. Me villit Maecenaita tarvitsemme. Sinusta voisi olla toiveita, jos ansioitat itses siihen osaan. Sun päätäs silkkipänttö hyvin pukee, ja vartees sopii vatsakellukka ja kupeellesi salkku — mitä, Kerttu?
KERTTU.
Paremmin kuin sun kaulaas vanne tuo.
(Viittaa Tikan kaulusta.)
KALLE TIKKA (siirtyy Aaron taa, taputtaen häntä päähän.)
Vaan näillä hermoillas et haukkain teitä
sä pääse kauan. — Kiitos murkinasta. —
(Tarttuu Kerttuun.)
Nyt lennä vapauteesi kanssani,
me heinäsirkkoinakin elämmehän!
(Katsahtaen ulos ikkunasta.)
Ai juutas!