MOISIO. Niin, suloist' on tääll' elää runoniekan, vaikk' ei hän nukkuskaan kuin Wennerbom. (Lyö Aaroa olalle.) Vain kiinteämmät siteet tähän luontoon, sen nuoriin suloihin! Vaan kiinteämmät myös kaupunkiin — sen hyviin rientoihin! — Vai mitä, neiti Kerttu?
KERTTU.
Niinpä kai —
MOISIO. Sinäkö maalaat myöskin? Tuoreen kankaan näin tuolla pihalla, ja hämmästyin.
(Ojentaa kättä onnitellakseen.)
AARO. Niin kehnoko se oli? Syyllinen en minä ole.
MOISIO.
Etkö? Arvasinkin.
Sit' on se uuden muodin töhräystä.
— Mut onnitella saan sua toki muusta,
sull' onhan runovihko valmis taas.
AARO.
Eik' aivan vihkokaan. Tee hyvin!
(Istuttaa hänet pöydän ääreen painoarkkien eteen.)
Kerttu,
sä ehkä puuhaat kahvit?
MOISIO (Taputtaa Aaroa selkään.)
Kiitos tästä!
(Kertulle.)
Vaan kahvista ei mitään väliä.
KERTTU.
Niin mielelläni toisin — totta saan?
(Moisio kumartaa, Kerttu menee.)