AARO. Ja nyt sen keksit, kun mä näytän jo kaikesta huolimatta menestyvän?
MOISIO. — ja arvelin, ett' onhan terveellistä sun yksinäsi aikas taistella.
AARO.
Niin, oikein arveltu.
MOISIO. Nyt tilaisuus on mulle auennut sun kohtalossas ens kertaa ehkä käänne aikaansaada.
AARO.
Ai, käänne! Sepä harvinaista mulle.
Syvimmin kiitollisna kuuntelen!
(Kumartuu tarkkaavaan asentoon.)
MOISIO. Kas niin, mua älä väärin tulkitse, vain sitä pyydän. — Niin, sun nuoruuttas, sun valoisata kevätuskoasi, sun leikkimieltäs vielä tarvitaan, — ne tarvitsee vain oman heijastajan.
AARO.
Ne eikö heijastu mun kirjoistani?
MOISIO. Ei yksinäisen ääntä moni kuule, sun kuoroon liityttävä on. Sua juuri, sua itseäs me sinne tarvitsemme, kotoisen laulun kuoroon. Sinä taas hyviä ystäviä ympärilles, kotia henkistä — niin sanoen — mun mielestäni kovin tarvitset.
AARO. Niin kyllä — miksi ei —. En todella ma kuulu kuoroihin, suurkaupungissa 'kotia henkistä' en tiedä mitään. — No jaa, on sentään majatalo ees.