(Menee.)
AARO (avaa jälleen ikkunan, pyyhkii käsiään, tuhkii, hengittäen raitista ilmaa ikkunan ääressä.) Ken sittisontiaisen jälkeen lähtee, hän joutuu tunkiolle, sanoo Sana. Ja laulupuu, min tarjoot, mahtimies, viheriöihän se, — vaan homeisuuttaan. Ah, arvon serkku, paljon mahdat kai, vaan mahtis osakkaaks en lähde minä, se usko —
KALLE TIKKA (raoittaa ovea.)
Mitä taivastelee mies?
AARO (heristää nyrkkiään.)
Sanohan ilkamoiva sana vielä!
Nyt hyppysissäni oot höyhen vain.
TIKKA (ladaten piippuaan.)
Sua kosittiin?
AARO.
Ja kahteen kihlakuntaan!
TIKKA.
Ja kumpaiseenkin suostuit —?
AARO.
Tuskin toiseen.
Jäi toinen kylmilleen — se vaativampi.
He vaati multa kädet molemmat,
mut tuskin pikkusormen kynttä annoin.
TIKKA. Jukuri sentään! Vaan se riittääkin: kyntt' enempää ei Kehno tarvitsekaan! Ja sulle mun jo pitäis riittää kyllä varoittavaksi esimerkiksi, mit' elämä on taiteen mustalaisen. — Vaan muuten, kiinalaiseksesi jään, — oon huonees lämmikkeenä.
AARO. Jääpä pois, maakrapu, kajuuttaani, jos vain tohdit, kun kevättuuliin kuunarini ohjaan!