Ja 'Samum'-sarja — tämännäköisenä! Sen tuskan tuulet, vihan vihurit näin kuulumattomiin on vaimennettu! Pois juuret rohtoyrttein väkeväin nyitty maasta sormin kateellisin! — Ja täällä — tätä kasvitarhan kolkkaa kuink' onkaan paranneltu, myllerrelty! Riveillä aivan uus on järjestys, — niin, uuteen uskoon tarhani on saatu. Oh!
(Raukeaa polvilleen, ohimoitaan pyyhkien, sohvan ääreen, pää käsivarsia vasten. — Kotvasen oihkiva sanattomuus; sitten hän alkaa jälleen selailla kirjaansa.)
Tuoksut kukkien siis jäivät vain, jäi leivon livertelyt laulukseni, — ne tok' on säilyneet — ne runohelyt! Ja paranneltuina — ah, totta kai… (Nousten, käy edestakaisin.) Mit' ymmärrän mä tästä kaikesta —? Ett' uuteen uskoon kastettu on mies, — soturi suora salaa yllätetty, aseista, panssareista riisuttu ja su'ittu taas kukkasritariksi! Mit' itse häpeilin, se vain saa armon, mik' oli mulle arin heikkous, — suloinen tosin —, hyveekseni tehdään! Viel' oli mulle tarpeen leikkaus, — he salaa teki sen, — vaan miten päin! 'He' —? Kutka —? Mitä tästä ymmärrän —?
Ett' olen jälleen vaaraton — vaan kelle? Minusta monta sanaa tuhlata nyt tämän vuoks ei kenenkään lie tarvis. Ken salamurhaajani? — Näkee kyllä ei satunnainen vahinko tää ole, niin varmaa suuntaa vahinko ei käy. (Lyöden otsaansa.) Ja mitä teen mä nyt —?
Esi-isät, väkivalloin kastetut, pois vieraan kasteen pesi päästään muinen. — Tee samoin, poloinen, tee samoin sinä!
Vaan kuinka teet sen, teet sen, poloinen?
— En tätä äpärää mä tunnusta!
Nimeni, isyyteni siltä kiellän!
Vain väärennös se onhan omastani —.
Vaan kuinka, kuinka voi näin tapahtua? Ooh! (Raukeaa jälleen, pää pöytää vasten.) Iäksikö suuni kapuloitiin —? (Saa käteensä kirjeen.) Jotakin, kirje, tähän taidatko? (Avaa sen yksikaikkisesti; sieltä tipahtaa lattialle shekki, hän aikoo ottaa sen ylös, mutta jättää.) ja shekki? — madonsyömä ruusunlehti, sun vuokses taipuisinko alas? — en! (Lukee vilkaisten, osittain ääneen.) Ne julki-juuttaat? 'Omaks eduksenne olemme tasoitelleet — —.' Juuri niin! Mun kurjan kunniani vuoksi siis! Vain kiitä heitä, tasapää: ken pitäis edusta nimes huolta, ellei he —? 'Ei yleisömme siedä —.' 'Yleisömme tät' oudoksuis, se muuta odottaa —.' 'Ei yleisö —'. Se taattu syntipukki! 'Pätevin neuvonantajamme tässä meit' opasti —.' Kun horjui oma pää! Ne neuvosherrat — myyrät — pälysilmät, kyll' aina oppaiks osaa —. (Hätkähtäen.) Tanhua…?! — — Mun puolestani Helinille hän puhua aikoihan — niin, sama herra! — jott' arvais hyvän huolen nimestäni tuo porho pitää —. (Heittää kirjeen.) Mitä vielä pyydät? Jo näänhän kaiken: niinkuin koe-eläin, väristen veitsen alla puoskarin, tää ilmain lapsi eessä kustantajan vain lentoon pääsyänsä vartoin lepää. — Jo saapuu ensimäinen neuvosmies, vanhuudenhouru faktori, joll' on lähetystoimi yksin sydämellään; ja saapuu neuvosherra pätevin, hän, jonka käsiin kaikki langat juoksee, hän, joka kaiken sitoo taikka päästää, tuo soihtu taiteen yössä, Tanhua, hän sisään liukuu niinkuin kuutama, käy myyräntyöhön, — kaivaa, opastaa — jott' oikein maineestain he huolta pitäis. Ja lautakunta nyökkää: 'hyvä syntyy! — pois myrkyn mujut — sima selvä jää, jää runoniekan nimi tahraa vaille!' Oh!
(Rouva Vestman avaa hiljaa oven, seisahtuu
uunin nurkalle, kädet päällekkäin.)
Ja koe-eläin, haava vatsassaan, saa vapaan tiensä sieltä sitten tietää.