Pöydällä joku pullo, lasi, rohtopusseja y.m.
Aaro makaa kääre otsallaan sohvalla, täysissä tamineissaan, kuitenkin ilman kaulusta; tohvelit jalassa, palttoo peittona. Hänellä on puistatuksia.
Kerttu on asetellut kukkakimppua maljakkoon pöydälle; nousee nyt, laskien käsistään pöydälle muutamia sanomalehtiä, kirjettä ja kortteja, kumartuu Aaron ylitse, tunnustellen otsaa ja kaulaa.
KERTTU.
Voi ressuani! Kuumeess' aivan on.
Niin hikoaa kuin lampaan vuona vallan.
Ja kummakos — yöt, päivät kuluss' on,
maat, metsät lentää niinkuin hurmahenki.
(Huhuten Aaron korvaan.)
Hu-huu! Jo etkö heräis, poju, hiukan?
Niin hyvää — arvaas, mitä! — ja niin paljon
syntymäpäiväs toi ja lisää tuo!
(Odottaa. Aaro kääntää hiukan päätään.)
Nyt paranemme heti. Noustaanhan!
Et arvaa — kaikki, kaikk' on hyvin taas!
AARO (nostaa raukeasti päätään, joka vaipuu jälleen; hetken kuluttua kuin haudasta.) Taas aamu onko? Eikö ilta jo? Taas täytyykö mun jatkaa, yhä jatkaa, eloa vanhaa? Ah!
KERTTU.
Ei vanhaa, ei!
Uus ikävuotes paljon uutta sulle
tän' aamuna on tuonut tullessaan!
(Viittaa kukkiin, ottaa pöydältä postin,
piiloittaen sen selkänsä taa.)
On kevät tullut luoksesi, — ja entä —!
Vaan sin' et mitään tiedä, nukut vain.
— Voi hurtta-pahaa, missä ränsit noin?
Ehk' uni sentään vie!' on tarpeen sulle.
Vain pieni tilkka ensin —.
(Kurkoittaa lääkepulloa.)
AARO (tarttuen Kertun käsivarsiin, ikäänkuin ahdistuksessa.)
Kerttu! — Kerttu!
KERTTU.
Niin? Kulta, mitä?
AARO.
Älä jätä mua!