KERTTU (hyväillen Aaron päätä.)
Vain unelle sun jätän.
AARO.
Kerttu! — Kerttu!
KERTTU.
No, poju!
Aaro
Älä lähde luotani!
Niin pahaa unta näin.
KERTTU. Vaan hyvin päin se kääntyy paha uni, nähdäänpäs! Vaan pojua jos pahat unet vaivaa, me häädämme ne pian. Kuulehan! (Heittää kirjeet Aaron päänaluselle; avaa sanomalehden, etsii, alkaa lukea painokkaasti.) Näin 'Sampo' sanoo: 'Kukaan ystävilleen iloa jalompaa ei tarjoo koskaan kuin milloin löytänyt on itsensä. Tai Sanaa leikin päin jos sovitamme: isompi ilo enkeleill' on taivaan yhdestä syntisestä — —'
AARO (nousten kohoksi, pyyhkii otsaansa.) Lakkaa, lakkaa! (Nousee jaloilleen, ottaa muutamia askelia.) — Ah, alennuksen leima ottakaa pois otsaltani, taikka aivoistani se viime taju ulos puristakaa, ett' elää aioin kerran minäkin! — Niin, elää — taistella ja leimuta, ja kasvaa, nousta —! (Raueten taas.) Ei, maan mato oothan, näin matalalla vain sun elää sopii! Maan huokosissa hiljaa hengitä, syö ruohoa ja hietaan sarves hautaa! — Oh, oikeaanhan otsaan painettiin se alennuksen leima —
KERTTU (tullen luo, hyväillen.)
Alennuksen —?
Voi armas Aaro-kulta! Ylennystä
tää kaikki on, et malta kuulla vain.
Ei syntejäs he toki kaivelemaan —
AARO.
Ah ei, en sitä enää peljännyt —.
— Elämän loppu, kun on alussaan
juur' elämä, se peloittaa voi hiukan!
KERTTU. Sun kevääs tämä on, ja päivä tää on sulle synnyinpäivä kaksinkerroin. (Houkuttelevasti, ojentaen ensin lehdet, sitten kirjeet.) Nää itse lue, jos et kuulla huoli, — ja katsos, kirjeitä!
AARO (jälleen painuen, itseivalla.) Ma uskon, uskon: mun epäuskoani auttakaa! Ma uskon: täynnä on ne pelkkää hyvää. Vaan vielä kysyy epäuskoni: mill' ansainnut niin paljon hyvää olen? — Te kaikki kalliit, veljet, siskot, serkut, ja tädit, kummit, langot, lankoin lapset, sä hylyn sukukunta kultainen, on hyvät neuvonne ja toiveenne — ne hyviks uskon kyllä entuudestaan —, vaan hyvän vikana on — myöhästyä. (Retkahtaa sohvalle takaisin.) Ei hyvyys hylyss' idä korkojaankaan.