KERTTU. Voi, älä viitsi, Aaro! Turhaa on noin surkeilla sun tänään, päivänäsi. Et mitään menettänyt ole silloin, kun kaikki ystäväs on säilyneet — ja tuloss' uusia on tukuttain.
AARO.
Niin, tukuttain —. Niin, tukkukauppaa pitää
mä ystävyydellä saan heidän kanssaan.
(Naurahtaa ikäänkuin parahtavasti, lyö rintaansa.)
Siis onneksesi, sielun-kauppias!
Vain hyvä hinta tavaralles aina,
niin torilla myös hyvästä se käy!
(Vaipuu jälleen apeaan vaitioloon, pää käsien varaan.)
Ah niin, ah niin!
KERTTU (on kaatanut lusikkaan lääkettä.) Nyt ensin tilkkanen ja sitten patjaan pää.
(Aaro ei huomaa.)
AARO. Kai ystäväni hän, kustantaja, lopultakin on; kai oikein mua hän neuvoi, isän mielin; — niin hyvää suoden ketä kohdellaan kuin mua, häll' ei syytä valitukseen, vain turhamaisuus tulistaa voi häntä —. Jo silloin taivuin häntä uskomaan, nyt — (Ottaa vihdoin suuhunsa rohtolusikan; nousee taas.) Ystäviäni siis lie he kaikki —, ja kaikki, kaikki on he yhtä mieltä; mä yksin vastoin koko maailmaa oisinko oikeassa —? — Oh!
KERTTU (painaen häntä pitkälleen.)
Ei, Aaro,
et olekaan, — vaan sill' ei väliä.
Pian itse samaa mieltä oot kuin he.
AARO (nousten taas puoli-istualleen, käsi Kertun kuulalla.) Ei väliä — ei millään! Kunhan vain sä jäät mun hoivakseni, kallis! Jääthän?
KERTTU. Jään, jäänhän, näethän! Jos hoivaani sä tyydyt vain, jos kelpaa Kertun lempi —.
ROUVA VESTMAN (avaa ääneti oven, tavallista valoisamman näköisenä, tympeytyy hetkeksi nähdessään Kertun Aaron luona, aikoo kääntyä takaisin, jää kuitenkin kuuntelemaan Aaron repliikkiä, vierien hiljalleen uteliaana likemmäs.)
AARO. Vain kodin armoon piilee soturi, jo ennen sotaa tantereesen lyöty. (Ojentaa kätensä, sivellen seinää kuten houreissaan.) Niin, koti! — seinät, katto, lattia, ja liesi, ikkunat — kaikk' omaa, kaikki, — elämä niiden välill' omakses yöt, päivät runon kultarihmaa kehrää —.