ROUVA VESTMAN (on tullut aivan sohvan luo, katsoo yhä kirkastuvammin poikaansa, laskee kämmenensä päällekkäin.) Ei poika arvaakaan — nyt mitä sanot, jos koht' on oma koti meilläkin —? Täst' alkain lupaatko ain' olla kiltti, jos tänään, päivänäs, saat oman talon?
AARO (kääntyen kyljelleen.)
Oh, muori kulta, vähemmälläkin!
Mä ikäni oon kiltti, kunhan ei
mun minnekään täst' ole tarvis nousta!
ROUVA VESTMAN (Kertun väistyessä syrjemmäs syleilee keveästi Aaroa, taputtaen hartioihin.) No onneksi! Ja päälles Herran nöyryys sa pue, sydämes suo pehmetä, niin armoll' uusi ikävuotes täyttyy, pois jäävät turhat pyyteet maailman.
AARO (puoli-istualtaan.)
Niin, äiti —!
ROUVA VESTMAN.
Johan terve oletkin?
AARO.
Oh, terve — parantunut pyyteist' elon.
Oon iki-terve, iki-pelastettu,
viel' äsken hourin, onneen herään nyt.
ROUVA VESTMAN.
Vaan mielenmuutos tarpeen sinuss' on
myös ihmisiä kohtaan kaikkia.
Pois kopeus ja epäluulot heitä!
AARO. Pois, äiti, pois! He mua polkekoot, en enää tuskaile, en ääntä päästä. He hengityksen multa kieltäkööt, mä hyvään tahtoon uskon kieltäjäin ja hengityksen pahan tavan heitän.
ROUVA VESTMAN. Ei ole mieles vielä oikea, siell' yhä ylentelee mato päätään. Vaan kunhan oikein toivut, itse näet ja itse myönnät, kuinka ihmiset on meille tällävälin hyvät olleet.
AARO (on silmäillyt kirjeitä ja onnittelukortteja.) Sen näkee näistä jo, se myöntää täytyy: he hyvyydess' on vaatimattomat; ties kuinka kauan hyvää aikoneet he meille on, vaan hyveen kainous toteuttamasta aiettaan heit' esti. Jäi meille neuvonsa — ja vapaus niin elää kuin voi elää vaivainen.