(Nousee istumaan.)
ROUVA VESTMAN. Myös apu sentään aina ajallaan on tullut — kunpa kiittää muistaisimme! Ja nytkin, juuri kun me valitamme, suur' armo Herran vuotaa ylitsemme —
AARO. Yks armo vain on mulla: nukkua, unohtaa mitä pyysin —
ROUVA VESTMAN.
Et ees kuule —,
jo etkö arvaa — kun jo melkein sanoin —.
Kun Johan Wilhelm meille —
AARO (vaaleten, vavahtaen.)
Moisioko —?
Siis hän se — Herramme ja armomme —?
(Nousee jaloilleen.)
ROUVA VESTMAN (purkautuvasti.)
Tään talon saamme hältä lunastaa,
niin suuri asia on tapahtunut.
Nyt mitäs sanot?
KERTTU (kukkapöydän luota.)
Sehän, sehän ehti —.
AARO (tuijottaa hetken ääneti; sitten ikäänkuin löysäpäisesti,
kipeän iloisesti)
Hei, Herran holhokkeja ollaan siis!
Käy kaikki ympäri ja yhteen tulee —.
Siis hyvän serkun hyyryläisiä!
Mikäpä hätä nyt!
ROUVA VESTMAN. Ei hätää enää. kun sinä toivut siitä —