AARO. Toki toivun — sen verran sentään tekee mielikseenkin. (Vaipuu jälleen sohvalle, puoli-makuulleen.) Nyt saanhan sata vuotta nukkua, unohtaa olevani… (Kuumeisesti.) Äiti, — Kerttu —, mua älkää yksin jättäkö!
(Kerttu tulee hänen pääpuoleensa.)
ROUVA VESTMAN. Ei, lapsi, ei lasta koskaan yksin jätetä.
KERTTU.
Ma hoidan — kyllä minä Aaron hoidan.
ROUVA VESTMAN (närkästyen.)
Minunko täytyy katsella vain päältä —?
Mull' eikö enää osaa, arpaa ois —?
KERTTU (kiepahtaen jälleen kukkapöytään päin.)
No vuorotunnit…
(Eteisestä kuuluu kopinaa ja Kalle Tikan laulun säveltä:
'Mamma se luuli luuessansa…' Tikka itsekin pian sisään,
jää uunin luo kaivelemaan piippuaan.)
AARO (nostaen taas päätään; kuin humalaisen purkautuvasti.) Tikka, kuulehan! Saat muuttaa huomenna. Mä enhän ikääs sua saata holhota, sen käsittänet. Ma pian kaiken tilan tarvitsen, ma aion… Niin sä töhryinenkin oot ja suulas, ees-taas sukkulana kuljet. Tääll' alkaa uusi järjestys.
TIKKA (on laannut piipun perkuusta, silmät ja suu leveten suureen hymyyn.) E-hee!
ROUVA VESTMAN (tulee Tikan luo, supattaa hänelle jotakin korvaan, vie häntä toista huonetta kohti.)