MOISIO.
Vai mitä, täti —? —
(Ottaa käsipuolesta rva Vestmania, joka
yrittää jatkaa pöydän järjestelyä.)
Antaa olla vain,
— näin suvun kesken eihän väliä.
(Kumartaa taiturillisesti Kertulle,
ojentaen kättä pöydän yli.)
Valoisaa vappumieltä, kallis neiti!
KERTTU (hymyillen veikeästi.)
Mitäpäs muuta, herra tirehtööri!
MOISIO.
Mut — isäntäkö täällä puuta pitkin?
Vain ruusuin tuoksuun ehkä uupunut —?
vai vielä vaarallisemp' onko tauti?
KERTTU.
Ei juuri. Kiitosta vain oudoksuu —
MOISIO. Ah, terveydeks on vain se sairaus! ja tottua hän kyllä saakin siihen.
KERTTU (silittää Aaron hartioita.)
Vaan kun ees kiittämään ei jaksa nousta —.
ROUVA VESTMAN. Niin, Aaro-parka, hän on laatuaan —, ei osaa koskaan olla niinkuin muut.
MOISIO. Ei haittaa mitään! (Alentaen ääntään.) — Oikein nukkuu, vai Ma onnitella häntä tahdoinhan kädestä pitäin… Oishan sitäpaitsi taas asiaakin — i:ltä piste puuttuu… — tai kahdeltakin i:ltä — muuten on molemmat kirjat selvät.
ROUVA VESTMAN (hyvillään.) Sehän on… Mut eihän kiirehditä — Aaro siihen päänkipuunsa vain vähän nukahti, vaan pian noussee —. Käydään istumaan. On siellä kahvi juuri valmista. (Kuiskaa jotain Kertulle.) Tokihan Aaro, kunhan toipuu tuosta, i:t pilkuttaa — sen verran sentään hänkin —, niin mun ei tarvitse…
(Kerttu hiipii varpaillaan Aaron luota, tuoden hetken kuluttua kahvitarjottimen, sitten leipäkorin.)