"Sen näkee, että jo olette ennättänyt pääkaupunkilaistua", vastasi
Elli, vähän pistävästi, minun kiitoksiini.
"Vielä mitä", tarttui Aina puheesen, "kaikki ihmisethän ovat ihastuneet sinun ääneesi. Etkös muissa miten nimismies aina kehuu sinun näppäryyttäsi ja lopettaa valittamalla, ett'ei sinusta ole luotu poikaa, sinusta kun tulisi niin oivallinen lukkari, hi hi hi!", ja sitte hän taas nauroi niin heleästi.
"Mitäs nimismies neiti Ainasta sanoo?" kysäsin minä lopettaakseni hänen kiusantekonsa.
"Hän sanoo minua pieneksi hupakoksi, joka en osaa mitään, en edes oikeita herraslaulujakaan, jonka pitäisi hävetä tekemästä pilkkaa vanhasta miehestä ja ottaa nuorempi sisarensa esimerkiksi. — Sitähän minä aina koetankin tehdä, vaan mistäpäs minä saisin tuon Ellin juhlallisuuden?" Niin sanoen hän istahti pianon eteen ja lauloi aika vallattomasti:
"Mitäs minä huolin, jos maailma huutaa; huoliinhan se kuolis', pieksämättä suutaan."
Semmoinen veitikka hän oli ja tietysti kului minulta aika tuossa hauskassa seurassa kuin siivillä vain ja minä jo ajattelinkin jäädä sinne odottamaan ystäväni palaamista.
Päivällinen oli mitä yksinkertaisinta laatua, vaan kaikki oli niin sirosti järjestettyä, että se näytti oikein juhla-aterialta. Syötyä tupakoitiin ukon huoneessa ja hän puheli minulle vanhoja koulukaskuja, kertoi heinänkasvusta ja vuodentulo-toiveista sekä seurakuntalaistensa köyhyydestä. Köyhyyttä todisti koko pappilakin, eikä siinä näkynyt mitään muita ylellisyyskapineita, paitsi piano. Kirkkoherra ei kuitenkaan vaikeroinut tilaansa, vaan päinvastoin näytti hyvin tyytyväiseltä. Viimein hän kyseli minun aikeitani tulevaisuudessa, ja minä luettelin hänelle koko joukon niitä tuulentupia, joita — kummallista kyllä — jok'ikinen kulunut vuosi on sittemmin sadoittain repinyt rikki. Vielä tiedustelin häneltä seurakunnan merkillisimpiä miehiä.
"Eipä täällä juuri yksikään ole toistaan merkillisempi", tuumaili vanhus.
"Ei suinkaan täälläkään kaikki ihmiset liene samasta pölkystä vestetyt", vastasin minä, "tottahan heissä lienee edes joku, jonka kanssa tutustuminen maksaisi vaivan."
Kirkkoherra alkoi tuumailla, mutta merkillisiä miehiä joko oli äärettömän paljo tahi ei yhtään, sillä vanhus ei näkynyt hevin keksivän kenen luo hän minut neuvoisi. Viimein kuitenkin kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän lausui: "epäilemättä on Antti Pelkonen tämän pitäjään merkillisin mies."