"Asuuko hän kaukanakin täältä?"
"Hän asuu Salakkalahdella. Kyllä sinne ympäri järven tulee lähes pari peninkulmaa, mut suoraan ei vesimatkaa ole yli kahden neljänneksen."
"Mikä hän muutoin on miehiään?" kysyin taaskin.
"Tavallinen köyhä talonpoika hän vaan on."
Minä ihmettelin, miksi köyhät ihmiset useinkin ovat rikkaita viisaammat, vaikka rikkailla luulisi olevan enemmän tilaisuutta opin ja viisauden hankkimiseen. Kirkkoherra arveli tyhmemmille annetun enemmän varoja, kun he eivät muutoin pääsisi maailman läpi, "vaan viisaammat tulevat rahoittakin aikaan, ja sitä paitsi on köyhyys hyvä niin hyvin viisauden kuin nöyryydenkin koulu."
"Mitäs tuo Pelkonen oikeastaan on tehnyt?" utelin minä.
"Maantyötä hän enimmäkseen on tehnyt, vaan harjoittaa hän vähän sepänkin ammattia".
Minä huomasin joutuneeni pilkan esineeksi, ja kahvin juotua juohtui mieleeni niin sanomattoman paljo oikealla ja vasemmalla toimitettavia asioita, ett'en millään muotoa voinut suostua talon väen esitykseen jäädä odottamaan ystäväni kotiin tuloa. — Kestikievarista toi muuan vanha mies hevosen. Hän tuli suoraan saliin, istahti siellä käskemättä ja näkyi kohtelevan talon väkeä melkein kuin vertaisiaan. Minä oudoksuin tuon ukon tyhmyyttä, vaan talon väki ei sitä näyttänyt pitävän minään. Vihdoin, kun kyytimieskin oli saanut kahvinsa juoduksi, sanoin jäähyväiset ja lähdin pappilasta yhtä suuttuneena kuin olin sinne tullutkin, enkä enää aikonut koskaan siellä näyttäytyä.
Kyytimieheni sattui olemaan puhelias ukko. Häneltä muun muassa kysyin oliko seurakunta suurikin, kun pappilassa kaikki näytti niin yksinkertaiselta.
"Onhan tämä suurimpia pitäjiä näillä seuduin", tuumaili ukko.