"Nuori vaimonsa? Kas kuin maisteri on leikkisä. Ei Liisa parka, Luoja nähköön, enää nuori ole ja hyvä se onkin", arveli puhuja.
"Kuinka niin?" kysäsin minä.
"Eipähän muutoin, vaan pikemmin pääsee pois hautaan, ja se hänelle parasta onkin."
"Olisikos hänen kuolemansa sitte niin suotava?"
"Olisipa niinkin varsinkin nyt, kun kuuluvat joutuvan maaltaan mieron tielle, ja kuka sitä hullua taloonsa ottaa ristikseen. Kirkkoherrallakin on jo kaksi semmoista hoidettavana, niin ett'ei hänestäkään taida apua olla."
"Onko Liisa sitte tullut hulluksi?" kysyin minä.
"Johon hän on ollut hulluna kymmenkunnan vuotta. Niin, juhannuksena tuli kymmenen vuotta täyteen siitä kuin heidän lapsensa hukkuivat ja siitä asti hän on ollut raivohulluna."
"Kuinkas ne lapset hukkuivat?"
"Lähtivät vaan kirkkoon ja Jumalan ilma kaatoi venheen ja sinne ne hukkuivat kaikki. Äiti tosin seisoi nuorimman, mykkäpoikansa kanssa rannalla, vaan mitäs hän voi kun kirkkomiehet olivat vieneet kaikki venheet. Ja hukkunutpa hän olisi itsekin siinä nujakassa, jos olisi hätään päässyt."
"Oliko niitä lapsia montakin?"