"Vieläkös mitä", sanoi kymmenniekka ja etsittyään hienon viilan eräästä kontista, alkoi sillä varovasti sormusta kihnuttaa.
"Älä hiidessä — en minä taidakaan sitä —"
"Ja nyt minä jo siihen tein aika loven", keskeytti kymmenniekka kiivaasti, "mitä saamarin petkutusta tämä on? Äläpäs luulekaan minua niin —"
"No älähän kiivastu veikkonen; ehkä se kuitenkin on minulle tarpeen — joskus, niin jotta olkoon menneeksi."
"Sitähän minä, sanasta miestä, sarvesta härkää", sanoi toinen leppyneenä. Hetkisen kuluttua jatkoi hän: "nyt ei enää näy mitään, vaan on se korea ja kiiltävä, kuin kultasepän jäleltä."
"Mutta paljokos sitä nyt jo onkaan minulla syntiä sinulle?" uteli päällikkö.
"Paljokos sitä — — eihän se vielä tunnu nousevan viiteenkään sataan", vastasi kymmenniekka hieman aprikoituaan.
"Voipas pahuus — — johan siihen menee melkein koko kesäiset ansioni."
"Mitäs sinä niistä, onhan sinulla varoja."
"On, on, mutta hukkahan minut tällaisilla lopuksi perii. — Kyllä sinulla on ihmeellinen onni pelissä."