"Ei minusta enää ole siihen virkaan", lausui kymmenniekka naurussa suin ja osoittaen päällikköä lisäsi, "mutta tuosta te isäntä saatte kelpo pojan perilliseksenne."
"Vahinko vaan", tuumaili päällikkö hämillään, "ett'ei Riikka taida olla samaa mieltä — eikä huoli tämmöisestä rentusta."
Kymmenniekka nauroi: "mistäs sen vieras tietää, kun ei kaikki talonkaan väki, vai mitä Riikka?"
Riikka säpsähti, mutta ei vastannut mitään.
"Näethän nyt, ettei Riikalla ole mitään vastaan. — — Mutta hyvästi nyt hyvä isäntä, täytyy tästä viimeinkin lähteä."
Kymmenniekka kätteli jäähyväisiksi kaikkia, mutta puristi niin kovasti Riikan kättä, että veri kuohahti tytön kasvoihin ja kyyneleet tunkeutuivat silmiin. Hyräillen lähti vieras sitten astumaan rantaan ja katosi heti pensaikon suojaan. Kohta sen jälkeen kuului Haukiniemeenkin kymmenniekan lautalta päin raikas laulu, joka vieri kauas pitkin vesiä.
Pihamaalla kävelevä Riikkakin kuuli sen ja katsahdettuaan järvelle, näki lautalla, ikäänkuin jäähyväisiksi, liehahtelevan valkopunaisen tuuliviirin. Rantapensaikko esti muuta näkymästä mutta sieltä kuului vielä selvästi laulun loppusanat: "pois minä lähden näiltä mailta, ja haava on sydämmessä. Hei sun hoppatti rallinlallin, ja haava on sydämmessä."
Laulajan äänessä oli niin surullisen omituinen sointu, että jälemmällä lautalla työskentelevä Risto nojautui keksinsä varteen ja sanoi kokille: "ei se laulaja tunnukaan lystikseen laulavan."
ASIAMIES.
(Kuvaus Keski-Suomesta).