Pakkanen oli niin että nurkat naksahtelivat. Rovasti tuli kansliaansa ja katsoi lämpömittaria. "Ohoh! Seitsemän kolmatta — mutta ehkä se mietonee päivän valjettua."
Ulkoa kuului reen jalasten ratinaa.
"Nyt niitä taas tulee", mutisi rovasti. "Eivät malta näinkään kylmällä pysyä kotonaan."
Jo kuului kopinaa portailta ja sitten joku rutuutti ulko-ovea. Rovasti kuunteli ja odotti. Yhä se vaan jytyytti ovea jytyyttämistään. — "No mikähän hölmö se on, kun ei osaa ovea avata — rutuuta vaan; en minäkään tästä avuksi tule. — — Särkee se hiljankin lukon; muudan tollisko, kun ei älyä kädensijasta painaa."
Rovasti nousi ylös ja kurkisti akkunasta. Eihän siitä miten voinut nähdä portaille, — mutta mitä ihmettä! — se on sitonut hevosensa kiinni omenapuuhun, pöllö! — Siinä se oli hevonen ja nyhti puuta oikein voimainsa perästä. Muuta ei näkynyt erinomaisempaa, paitsi että kaivo oli unhotettu auki, koska se niin höyrysi.
Vihdoinkin auttoi joku oven jytyyttäjän etehiseen. Siellä se nyt kopisteli jalkojansa, mutta ei tullut kansliaan. — "Mikä lienee ollutkaan", arveli rovasti.
Vähän ajan päästä rupesi salista kuulumaan sekä askelia että ääntä ja kohta sitten tuli "ruustinnan" seurassa kansliaan mies, huurteinen turkin kaulus pystyssä.
"Sanoo olevansa Palikkamäen Asarias", selitti ruustinna ruotsiksi.
"Kyllä tunnen", vastasi rovasti samalla kielellä ja lisäsi: "anna muuttaa hänen hevosensa pois omenapuusta."
"No hyvää päivää ja terveisiä meidän mäeltä", lausui vieras ja sipasi ohimoansa, käteltyään rovastia.