"Ka jäädään vaan", tuumaili Katri, mutta itsekseen hän ajatteli: "mikähän tuolla nyt on mielessä — — vai olisikohan tuolle tullut ikävä minua." — Se ajatus tuntui niin hyvältä Katrista, jotta hän emännältä pyysi vaatteita ja teki oikean vuoteen itselleen ja miehelleen, pirtin lattialle. Ilo haihtui kuitenkin pian, kun Kalle, tilalle kytjähdettyään, kääntyi selin Katriin ja hetkisen kuunneltuaan toisen iltarukouksia sanoi: "ole tuossa jo hiljaa, minua väsyttää."
"Itseänsä se vain ajattelee, eikä toisten huolista välitä mitään", mietti Katri ja vaipui aatoksiinsa. Heti kuuli hän miehensä hengityksistä hänen jo nukkuvan rauhallisesti vanhurskaan unta. Katria itseänsä ei vaan nukuttanut, mutta monenlaiset mietteet pyörivät päässä. Hän ajatteli muun muassa rovastin sanoja ihmissydämen virtauksista ja myönsi ne tosiksi. Niinhän hänenkin sydämensä oli rauhaton, varsinkin kun ei väli Kallen kanssa ollut semmoinen kuin se alussa oli ollut ja olisi pitänyt ainakin olla. Vähitellen siirtyivät sitten ajatukset harkitsemaan tuon keskinäisen kylmyyden alkusyytä ja siltä se vaan rupesi tuntumaan, ettei syy yksin ollutkaan Kallessa, niinkuin hän tähän asti oli ajatellut. Olihan Kalle oikeastaan aina ollut hyvä hänelle ja esimerkiksi, hänen toisena keväänä vilutautia sairastaessaan, monet monituiset kerrat keväthölseissä käynyt hänelle naapuripitäjään apteekista horkan rohtoja. — — Oikeastaan oli Kalle muulloinkin aina täyttänyt hänen mielitekonsa ja kuitenkaan ei hän ollut pitkiin aikoihin miehellensä sanonut yhtään hyvää sanaa, vaan aina ollut tyytymätön.
Yhä useampia vikojaan näki Katri siinä, entisiä aikoja muistellessa, edessään ja viimein juohtui mieleen, miten Kalle oli hänen tahdostansa ajanut pois maailmaan oman tätinsä tytön, Kekkolan Iidan, joka orpona jo oli monta vuotta ollut heidän luonansa. — "Ja mitä tuo nyt oli, jos tyttö parka, talkoissa koreillakseen, ottikin minun silkkini. Ei suinkaan sillä ollut aikomus sitä varastaa, vaikka minä äissäni koetin asiaa siksi kammeta ja sain viimein ihmisetkin siihen uskoon. Eikähän se Iida sittepäivin ole kelvannut rehellisten ihmisten joukkoon ja Jumala ties, mikä hänestä sillä keinoin tulleekaan." Rupesi vähitellen Katrista tuntumaan, että hänen on tuomiolla vastattava Iidan sielusta, jos se hukkaan joutuu — ja hukkaanhan se varmaan joutuu, sillä mitäpäs hyvää sitä maailman rantoja kierrellessään oppisi. — — Kyyneleet kohosivat silmiin ja yltyivät vähitellen niihkutukseksi. Teki mieli herättämään rauhallisesti lepäävää Kalleakin ja pyytää anteeksi, mutta ylpeys löi vastaan. Ylpeyshän se oli hänen saattanut Iidaa varkaaksikin syyttämään, "sillä mitäs eroitusta sitten olisi armopaloja syövän orvon ja emännän välillä, jos molemmat samaa silkkiä käyttäisivät", oli hän ajatellut.
Katri taisteli kovaa taistelua ja tunsi todeksi rovastin illallisen puheen, jotta "vaivalla sydämen parempi virtaus saa ponnistaa ylöspäin alkuansa kohden".
Kallekin heräsi viimein vaimonsa nyyhkytykseen ja ihmeissään kysäsi: "no mikäs sinulla nyt on?"
Ääni oli jäly, siksi ei Katri voinutkaan suoraan sanoa surunsa syytä, tuumailihan vaan: "en tiedä, mutta ei kellään ihmisellä ole tänä yönä niin vaikea olla kuin minulla."
"Ole joutavia", sanoi Kalle, "varmaan tuntuu Kekkolan Iidasta tänä yönä vankihuoneessa olo paljoa vaikeammaltakin."
"Herra Jumala! Vankihuoneessa? Mitä hän sitten on tehnyt?" huudahteli
Katri.
Kalle selitti mitä asiasta tiesi ja yhä suurempaan tuskaan nousi siitä
Katri.
"Herra armahda, Herra armahda! Se on kaikki minun syyni", huudahteli Katri vähän väliin. "Iida parka, Iida parka — — tietäähän sen kun lykätään maailmaan, kuin jäniksen poika. Ja nyt sitä käytetään käräjillä ja sakotetaan ja rääkätään, voi! voi! — — Jos minulla olisi rahaa, niin ihan paikalla menisin nimismiehen luo ja suorittaisin sakot, jotta saisin Iidan pois, ja sittenhän olisi ihme, jos lapsi paran tarvitsisi semmoisille retkille ruveta niin kaukaan kuin palanenkaan leipää itselläni olisi."