Tyrmässä oli jokseenkin huono siivo ja haju. Iida istui vallan vaaleana yhdessä nurkassa ja itki ääneen, mutta Hakkilan Matti ja pari muuta, tuntematonta miestä makasivat lattialla tietämättä vielä mitään tästä maailmasta.
Sukulaisensa tunnettua kääntyi Iida punastuen nurkkaan päin ja kauan sai Katri tehdä parastansa, ennenkuin tyttö siksikään tyyntyi, että kykeni pukuansa hiukan järjestämään. Iida oli kuin ihmeissään, kun ei häntä toruttu eikä tuustittu, niinkuin hän oli odottanut. Hän ei näkynyt olevan oikein varma siitä, oliko hän vieläkään selvänä ja hereillä vai ei, sillä Katri hoiti häntä, kuin sairasta lasta.
Sairas hän todella olikin, sillä sydäntä etoi ja päätä poltti niin että olisi luullut sen halkeavan, mutta paljoa tuskallisemmalta kuin pään pakoitus tuntui kärsiä Katrin hyväilyjä ja rohkaisevia sanoja. Hän oli häpeästä aivan pakahtua, kun Katri vielä pyysi vanginvartijan vaimon antamaan hänellekin kahvia, sillä aikaa kuin itse puhdisti luuturievulla vankityrmää, jota Iidakin oli osaltaan pilannut.
Kalle oli saanut vanginvartijan lähtemään kanssansa nimismiehen puheille, sillä yksin ei hän juhla-aamuna tohtinut sinne mennä. Sillä välin kertoi Katri Iidan sakot maksettavan ilvesrahoista "niin jotta Iidan ei tarvitse käydä vedellä ja leivällä pitkiä palmikoitansa menettämässä, sillä tottahan ne siellä naisten tukan keritsevät, niinkuin miestenkin", sanoi hän.
Hyvissä ajoin ennen aamukellon sointia tulivat miehet nimismiehen luota takaisin ja vanginvartija selitti nimismiehen sanoneen, "että Kallen vuoksi saa koko yöllinen melu sammua nahkoihinsa, koska Iida on Kallelle sukulainen ja niin nuori, ja vielä ehkä parantaa tapansa, kun pääsee oikeiden ihmisten joukkoon taas."
Kalle lisäsi siihen, puhuen tyrmässä olleille miehille: "tekin kuulutte saavan mennä menojanne, niine hyvinenne, mutta Hakkilan Mattia lupasi nimismies vasta edes pitää tarkalla silmällä, koska sinä olet semmoiseksi heittäytynyt."
Hakkilan Matti katseli kenkäinsä nokkia eikä virkkanut mitään, mutta Katri otti päästään silkkihuivin, antoi sen Iidalle ja sanoi: "pane lapsi kulta edes tuo päähäsi, kun muutenkin olet niin huonossa pukimessa, vaikka on ripille meno; — ja tästä lähin saat sen pitääkin omanasi, sillä mitä minä, vanha ihminen, enää silkillä tekisin."
"Pitäkää te vaan Katri silkkinne", tarttui viimein Hakkilän Mattikin puheesen ja vetäsi povitaskustaan esiin lompakkonsa. "Tuossa on tytölle kaksikymmeninen silkiksi ja jos miten tuumitaan, niin lopetetaan akkojen lorut hyvin lyhyeen."
Kalle ei tahtonut antaa Iidan ottaa vastaan Matin rahaa, mutta Matti sanoi: "anna tyttörievun se pitää. Ei se ole mitään semmoista kuin sinä pelkäät, mutta aatteles, miltä se tuntuisi, jos Hakkilan nuoren isännän papinkirja olisi pilattu — — ja minun syynihän se oli, jotta Iida tämmöisiin tekemisiin joutui, mutta jos meidän ukko tuumaan suostuu, niin ei hänen tarvitse sittenkään pahoillaan olla." Niin sanoen lähti Matti pois ja toisetkin rupesivat kirkkoon hankkiutumaan.
Varmaankin oli rippilapsissa monta, jonka rippilupaukset eivät niin sydämestä lähteneet kuin Kekkolan Iidan, vaikka hän olikin vankihuoneessa ripille valmistautunut. Kalle ja Katrikin oikein loistivat tyytyväisyydestä nähdessään Iidan hartautta, mutta vieläkin tyytyväisemmät olivat he molemmat kotimatkalla venheen hiljaa liukuessa kotilahden melkein rasvatyynellä, kiiltelevällä pinnalla, kun Iida muistista kertoi heille saarnan sisältöä. Hän lopetti sanoilla: "tehkäät tasaiset polut erämaassa meidän Jumalallemme, kaikki laaksot pitää korotettaman ja kaikki vuoret ja kukkulat pitä alennettaman, ja mitä on tasoittamatta, pitää tasattaman ja koliat silitettämän, sillä Herran kunnia ilmoitetaan ja kaikki liha on ynnä näkevä Herran suun puhuvan."