Vanhus ei vastannut mitään, eikä hetkiseen kuulunut muuta kuin avonaisen akkunan alla lipiseväin haavanlehtien lipinää. Viimein, saatuansa pyssyt kuiviksi, sanoi ylioppilas: "saisi se Synkeän Matti nyt jo tulla, että päästäisiin lähtemään."
"Mihinkäs aikaan se lupasi tulla?"
"Eihän tuo sanonut muuta kuin pistäytyvänsä ensin hautausmaalla."
"Hm! — Kyllä sitä sitten käskee odottaa", mutisi vanha herra, ja lisäsi heti huoaten: "se rakkaus, se rakkaus!"
"Mitäs rakkaudella on Synkeän Matin kanssa tekemistä? Ei hän ainakaan rakastuneelta näytä, vaan on paremmin nimensä näköinen."
"Etkö sinä vielä ole kuullut Matin rakkaushistoriaa; se on oikea romaani?"
"Mahtaa olla oikein talonpoikainen ja moukkamainen romaani, sillä mitä ne rakkaudesta —"
"Nulla regula sine exceptione (ei mitään sääntöä poikkeuksetta)", sanoi vanhus ja alkoi kertoa:
"Noin puoliväliin kolmattakymmentä vuotta takaperin oli Matti Ilolan talon ainoa poika. Ilolan vanha isäntä oli kirkon kuudennus, rikas ja muutoinkin pitäjään arvokkaimpia miehiä. Emäntä taas oli hiljainen ja sävyisä ihminen, jonka elämän harrastuksena näytti olevan miehensä ja lastensa onnelliseksi saattaminen, ja siinä hän todella onnistuikin.
"Pisti sitten eräänä kesänä Ilolan isännän päähän lähettää ainoa poikansa kouluun, vaikka hän jo oli mieheksi saapa. Hän ei kuitenkaan tahtonut pojastansa saada herraa, joka vaan 'nyrpällä nenin vertaistensa seurassa kärsisi isäänsä', niinkuin ukko itse sanoi; vaan kuitenkin tahtoi hän, että poikansa ymmärtäisi hiukan enemmän kuin hän itse ymmärsi ja tiesi.