"Minä neuvoin hänen toimittamaan Mattinsa maanviljelysopistoon, sillä arvasin talonpoikaisylpeyden vaativan, että ison Ilolan ainoan pojan pitäisi kerran kotitalonsa isäntänä teiskaroida. Ilolainen mielistyi tuumaan ja Matti lähetettiin Mustialaan.
"Muutamia vuosia kului, joina Matti ei kotonansa käynyt ollenkaan, vaan sitten hän viimein palasi. Sillä välin oli kotitaloon muiden muassa otettu palvelukseen Synkeän torpan tyttö, joka vielä Matin lähtiessä oli pieni, pahainen letukka.
"Tilda, se oli tytön nimi, oli nyt keskikokoinen ja Matin kotiin tullessa parhaimmillaan. Oikeastaan ei hän tainnut olla, sanan varsinaisessa merkinnössä, kaunis, mutta jotain tyyntä ja samalla jyrkästi päättävää ilmeni koko hänen olennossaan, ja kuitenkin oli hänen käytöksensä kaino ja naisellinen. Sitä paitsi hänen valkoinen, leveä otsansa, paksut tummat palmikkonsa ja ennen kaikkia nuo tummat, ei juuri suuret, mutta säihkyvät ja eloisat silmät, ikäänkuin väkisin vetivät jokaisen huomion puoleensa, niin että minäkin, vanha poika, usein häntä mieltymyksellä katselin ja enkö tuota liene jo ollut vähän rakastunutkin.
"No niin, mutta kun Matti tuli kotiin, syttyi hän heti ilmituleen ja samoin taisi olla Tildankin laita, vaikka hän osasi tunteensa paremmin peittää. Ainakin siltä minusta näytti, kuin olisi hän aina kaikkia Matin sanoja ja toimia seurannut mielihyvällä ja oikein sydämellisellä innollakin. Taipumus oli molemmin puolinen; sen näki syrjäinenkin.
"Muutamana iltana talvella, sittenkuin Matti syksyllä oli tullut kotiin, tuli Matti minun huoneeseni; minä näet asuin silloin Ilolassa. Hän pyysi minua puhemiehekseen. Suoraan sanoen minä silloin halveksin koko miestä, sillä luulin hänen, isänsä tahdosta, päättäneen naida jonkun perinnöttären, vaikka olikin kiintynyt Tildaan. Sen vuoksi pidin minä ensin pitkät puheet sekä rikkaudesta että rakkaudesta, jota viimeksi mainittua vain korvakuulolta tunsin.
"Matti myönsi kaikkiin ja sanoi juuri niin itsekin ajatelleensa. Minä kysyin vihdoinkin viimein: 'no — kellenkäs minun sitten pitäisi sinun puolestasi puhua?' Kovin minä ällistyin, kun Matti lyhyesti vastasi: 'isälleni.'
"'Ahaa', sanoin minä ja kysäsin morsianta. Punehtuen ja alaspäin katsellen sanoi hän hiljaa: 'piika-Tilda. — — Minä en sille mitään voi, vaan luulen sen olevan Herran tahdon, vaikka hän onkin torpan tyttö.'
"Yht'äkkiä selvisi minulle, ett'ei Ilolan ukko kuuna päivänä siihen liittoon suostumustansa antaisi, koska Matti itse ei uskaltanut asiaansa hänelle esittää, vaikka tiesikin isänsä kohtelevan itseänsä enemmän veljenä kuin isänä. Kumminkin lupasin puhua asiasta isännälle, kun tilaisuutta sattuisi, ja Matti näkyi pitävän asian onnistumisen ihan varmana. Minä siihen sijaan aloin sitä epäillä yhä enemmän, kuta kauvemmin sitä mietin. Monta monituista päivää tuumailin itsekseni mitä hulluimpia keinoja taivuttaakseni Ilolaista poikansa naimistuumaan, sillä todella minä pidin paljo sekä Matista että Tildasta.
"Oikein minulta katosi yön lepokin tuon samaisen asian vuoksi ja pari kertaa jo menin isännän puolelle asiasta puhumaan, mutta uskallus puuttui. Täytyihän siitä viimeinkin, oman rauhani vuoksi, päästä selville, sillä Matti aina tavatessaan katsoi minuun niin rukoilevasti ja kysyvästi, että hänen katseensa tuntui tunkeutuvan oikein sieluun ja ytimiini asti.
"Semmoisella mielellä kuin pahanteosta kiinni saatu lapsi menin viimeinkin kerran isännän luo, päättäen puhua suuni puhtaaksi, kävipä sitten syvin tahi matalin, ja niin teinkin, miten parhaiten taisin.