"Luonnollisesti tahtoi nyt Tilda lähteä talosta, mutta isäntä ei sitä sallinut. Olipa hän pyytänyt Mattiakin puhumaan Tildalle, että hän jäisi paikoillensa, vaikka muutoin eivät isä ja poika sanoneet toisilleen hyvää eikä pahaa, paitsi mitä töiden tähden välttämättömästi oli puhuttava ja joskus muutenkin vierasten aikaan.
"Samana syksynä muutin minä Ilolasta tähän omaan kartanooni, enkä enää niin joka päivä voinut asioita seurata. — Mattia nuhtelin kuitenkin ennen lähtöäni siitä, kun hän oli asian antanut niin pitkälle mennä ja häväissyt siten sekä isänsä että Kiveläiset, mutta hän vaan vastasi isälleen jo edeltä sanoneensa, jotta hän ei Kivelän Kaisaa ota vaimokseen, ja ensi kerran kuulutettua oli hän Kiveläänkin toimittanut sanan vihillä kieltäytyvänsä, jollei ennen kuulutusta purettaisi. Tilda raukka rupesi siitä päivin kitumaan, eikä oikeastaan nähnyt tervettä päivää enää, vaikka ei suinkaan ollut hoidon puutteessa. Ihmiset ihmettelivät sitä helleyttä, jolla kaikki Ilolassa, yksin isäntäkin, Tildaa kohtelivat.
'Ylpeys se estää Ilolaista,
Jott'ei kärsi torpan naista
Miniänänsä milloinkaan';
laulettiin suutari Hulkon, Matin häistä tekemässä pilkkalaulussa, jota vuosikaudet loiloteltiin ympäri pitäjästä, mutta mikä esti Ilolaista laskemasta Tildaa pois, sitä ei kukaan tietänyt. Minä arvelin, että ehkäpä emäntä oikeastaan Ilolassa pitikin ohjaksia, vaikka sitä ei maailma tiennyt; ja sen minä tiesin jotta emäntä piti Tildasta yhtä paljon kuin omista lapsistaankin. Ulko-elämässään rehenteli Ilolainen kuitenkin yhtä mahtavana kuin ruhtinas, eikä kukaan olisi luullut hänen olevan hamevallan alla.
"Seuraavana kesänä kuoli sitten Tilda ja Matin toimesta pidettiin hautajaiset. Ei niissä ollut paljoa väkeä, mutta olihan kuitenkin kotikyläläiset ja murhe oli yleinen. Ilolan emäntä oli sulaa kyyneliinsä, isäntä ja Matti olivat molemmat hirveän tyyneinä, mutta kun ruumisarkun kantta ruvettiin kiinni naulaamaan, silloin parahti isäntä ja itki, itki kaikkien nähden, kuni pieni lapsi. Kyynelettömänä siihen sijaan läheni Matti ruumista ja sanaakaan sanomatta vetäsi sormestaan sormuksen, jonka pisti Tilda-vainajan vasemman käden nimettömään. Me, vieraat, katselimme pitkään toisiimme ja monenlaisia mietteitä näytti pyörivän jokaisen päässä, mutta kaikki pysyivät vaiti.
"Entistä latuansa kului sitten aika, vuodet vierivät jättämättä sanottavia jälkiä. Ilolan vartalo vaan köyristyi köyristymistään ja hiukset muuttuivat hopean harmaiksi. Matti ei ollut yhtään muuttunut entisestään ja alkoi vähitellen isänsä asemasta ottaa osaa yleisiin asioihin. Näytti kuin aika olisi kaikki haavat parantanut ja hän tyytynyt kohtaloonsa, mutta naimisiin hän ei mennyt.
"Viimein sairastui vanha isäntä ja minäkin kävin usein häntä katsomassa, sillä hänessä oli jotakin selittämätöntä, joka minua aina veti hänen puoleensa.
"Muutamana iltana istuimme Matin ja emännän kanssa isännän vuoteen vieressä. Hän näytti nukahtaneen ja me puhelimme kuiskailemalla, mutta Matti istui ääneti ja jurona. Äkkiä avasi isäntä silmänsä ja näytti ikäänkuin silmillään hakevan jotakin ympäri huonetta. Viimein seisahtivat hänen silmänsä Mattiin, jota hän viittasi tulemaan lähemmä.
"Matti totteli ja väsyneellä, raukealla äänellä rupesi vanha Ilolainen puhumaan. — 'Nyt on loppu käsissä', sanoi hän, 'ja sen vuoksi selitän minä teille yhden asian, jotta ette liian kovasti tuomitsisi — edes te — — — vaikka Jumala niin tehneekin.'
"Minä tahdoin nousta ylös ja lähteä, mutta hän viittasi minuakin jäämään ja minä jäin.