"'Liisa', sanoi hän emännällensä, 'sinä tiedät hyvin kyllä, että minä nuorena tahdoin ottaa eukokseni Synkeän Marin, mutta sitä et tiedä, jotta minä en ole milloinkaan voinut häntä unhottaa, eikä hänkään minua. — —'
"'Ja sinä Matti', jatkoi hän hetkisen kuluttua, 'sinä et tiennyt Tildan olevan sisaresi — — —'
"Ei kukaan meistä tuokioiseen virkkanut mitään. Seinäkello ja silloin tällöin lentoon pyrähtävä kärpänen vaan joskus häiritsivät hiljaisuutta huoneessa.
"Viimein kuoleva isäntä sanoi: 'niin te kauhistutte, mutta semmoinen on maailma — — — ja semmoinen oli Ilolan kunnioitettu, mahtava isäntä!'
"Päätteeksi hän vielä nauroi kamalasti, ja meitä värisytti sitä onttoa naurua kuullessa. Emäntä kuitenkin tointui pian ja alkoi puhella hänelle, kuinka maailmassa aniharvoin todella toisiansa rakastavat joutuvat yhteen; ja sitten hän puhui tosi-rakkaudesta, anteeksi-antavasta, taivaallisesta rakkaudesta ja miten Kristuksen veri voi puhdistaa ihmisen kaikista synneistä.
"Emme tienneet, kuuliko sairas puhetta vai ei. Hän makasi liikkumatta tuskan murtamin kasvoin hyvin kauvan, mutta ei valittanut. Vähää ennen puolta yötä kuului hän kumminkin sammaltavalla kielellä sopertavan: 'kaikistako synneistä, — näinköhän ihan kaikista? — Niistäkin, joista on helvetti rinnassa läpi koko elämämme?'
"Emäntä koetti uudestaan puhua armosta, mutta heti huomasimme hänen puhelevan kangistuneelle ruumiille. Matti huokasi syvään ja peittäessään isänsä kasvoja kuului hän kuiskaisevan: 'onneton isäparkani! Jumala olkoon sinulle armollinen!'
"'Hänen tykönänsä on paljon anteeksi-antamusta', sanoi emäntä ja vanhuudesta vapisevalla, lempeällä äänellään alkoi hän veisata virren värssyä, joka alkaa säkeillä: 'jos David tavoitt' armon sult', jos Manassea säästit', ja silloin kimmelsi kirkas anteeksi-annon kyynel hänen silmässään.
"Jonkun vuoden kuluttua antoi sitten Matti talon eräälle lankomiehellensä ja muutti itse äitinensä Synkeän torppaan, joka oli joutunut talolle. — Ei hän ole ollut mikään jörö, vaan päinvastoin tavallansa oikein hupainen kumppani, mutta parhaiten hän viihtyy kuitenkin metsissä ja ne hän tuntee, kuin viisi sormea. On kuitenkin toinenkin paikka, jossa Matti viettää isot osat ajastansa. Se on Tildan ja isänsä yhteinen hauta. Siellä hän kuuluu, ääneti eteensä tuijottaen, toisinaan istuvan yökaudet, eikä hänellä silloin ole silmiä eikä korvia mihinkään muuhun, niin että tuskin hän hyviin aikoihin vielä tulee tänne."
"Minä lähden häntä hautausmaalta hakemaan", lausui ylioppilas päättävästi. "Täytistäkö hän siellä uneksii ja aikaa kuluttaa niin, ettemme pääse tänä päivänä lähtemään!"