Lahjoitusmaiden lampuotien kartanot ja rakennukset Karjalassa ovat tavallisesti mitä kurjimmassa kunnossa, samoin kuin viljelyksetkin. Eikä ihmekään, sillä jos "herrain alla" oltaessa joku olisi hiukankaan viljelyksillään rikastumaan ruvennut tahi kyennyt kartanoaan korjailemaan, niin pian olisi hänen veronsa suunnattomiin summiin nousseet, tahi hänet kokonaan laitettu talostaan mieron tielle. Sillä keinoin kasvatettiin kansaa velttouteen ja pakoitettiin henkensä piteiksi kuormain kuljetuksesta leipäänsä etsimään. Kansa tunsi kipeästi kurjuutensa, vaan ei voinut sitä ahkeruudellaankaan auttaa. Senpä vuoksi riemulla tervehdittiin sitä uutista, jonka Mahikkalan pappi saarnastuolista eräänä pyhänä kuulijoilleen kertoi, että Mahikkalan mannut ja mantereet olivat nyt oston kautta tulleet Suomen kruunun haltuun. Aivan toiselta tuntui kirkkomiehistä ilmakin, kun he kirkosta tulivat. Nuo tutut kentät ja kunnaat, joiden välillä läikkyvät lammit rauhallisina lepäsivät, näyttivät nyt heistä tuhat kertaa ihanammilta ja tuntuivat rakkaammilta, ihan omalta maalta. Vapauden tunteesta paisui rinta ja harva taisi olla, joka ei kotimatkalla jonkinmoisia loistavia tuulen tupia olisi rakennellut. Parempien aikojen toivo elähdytti kaikkia. Tavaton kiire näkyi jokaisella olevankin kotiin, eikä miehilläkään nyt ollut aikaa pistäytyä kestikievariin kirkkoryyppyä ottamaan ja savuisessa kapakkatuvassa rahtimatkoista lopertelemaan. Telkiälän emäntäkin yksin unhotti kokonaan, "ettei kotona ollut kahvinpapuakaan", ja ihan kauppapuodin editse hän riensi Mattinsa nelipyöräiselle "telehkalle."
Hymyillen sivuuttivat Telkiäläiset Vaittilan vanhan Yllön, jota ei nyt kadotuksen kauhistukset näkyneet laisinkaan rasittavan, vaan päinvastoin kuului hän hyräilevän nuottia: "mustalaiselta ostan tamman, jolla peltoni kynnän."
"Onpahan Vaittilan Yllökin kerran iloinen", sanoi Telkiälän Kaisa miehelleen, kun oli onnellisesti ohitse päästy; "vaan kauniistihan tuo pastori tänä päivänä puhuikin. Kuulitko sinä kun hän esimerkiksi selitti kristityn vapautta — oikein se saarnasi evankeliumia?"
"Saarnasi", myönsi Matti ja piippunsa sytytettyä jatkoi, "ja sitt' on kumma jos Telkiälää vielä kovin kauan laholinnaksi haukutaan. — Ehei? ihan jo ensi talvena vedätän puut ja rakennan talon, muhkean kuin Kuopion pappilan, jossa on 'huoneita kohtalaisesti pienelle perheelle', saneli entinen rovasti."
"Hätäkös on rakentaa, kun ihan pellon ait'vierestä alkaa hongikko — — ja semmoinen hongikko", tuumaili Kaisa, silmät ilosta kiiluen, "ja navetta tehdään kanssa kaksinkertainen, kun kerran metsää on."
"Niin", myönsi Matti, "ja sitä metsää ei suinkaan voida muiden maalle lohkaista."
"Ei kaiketikaan, vaan olisithan tuon jo ennenkin saanut kartanosi korjatuksi, kun olisit antanut hovin pehtoorille jonkun satasen ruplaa, — — ja olisihan tuota meillä rahaa ollutkin."
"Vai minä tässä olisin ruvennut herroja lahjomaan! Ei eukkorukka! Ennen olisin heittänyt taloni tavaroineen ja mennyt muuanne, — paljon ennenkin kuin venäläisen kukkaroa olisin lihoittamaan ruvennut. — Sooh ruuna, lippaa paremmin, kyllä tästälähin Telkiälässä kauroja riittää."
Seuraavana pyhänä luettiin taas kirkossa uusi kuulutus. Siinä ilmoitti ylimetsäherra Rasmus von Waldheim, "ettei lampodi millään vilkkurilla saapi otta kapulakan puuta valtion metsä, mutta hän pööraa tulla sitä niin hyvin muurin palamispuuta, kuin rakennustimmeriä pyytämään Siltalan hovista, jossa mine asuu ja rakenusten tähden käypi syyni, josta palkan lampodi velkapää on maksaa." Lopuksi huomautettiin paperissa, että Mahikkalan "kirkkokyläst' ei ole Siltalaan kuin 80 verstaa."
Mahikkalaiset aavistivat sen kuultuaan, että olivat nuolaisseet, ennenkuin oli tipahtanut. Telkilän Matti heitä kuitenkin lohdutteli selittämällä, "mitäs se nyt tekee? Ei sitä kestä kuin isoon jakoon asti ja varmaanhan se jo tänä kesänä toimeen pannaan, kun muu Suomi on jo satoja vuosia ollut orjuudesta vapaana."