"Lyö peijakasta", kehoitti nimismies, mutta Kankkulainen ei lyönyt. Hän vaan helisytti povessaan olevia rautariimuja ja niin lähti Poikah eteenpäin ja häntä sillä pyöri, kuin väkkärä. — Milloin oli Kankkulainen etunojassa, milloin selkäkenossa ja sen mukaan Poikah joko nelisti tahi ravasi.
"Synti on, jos ei Kankkulainen saa palkintoa, kun noin reuhuu", nauroi unilukkari ja siihen yhtyi herra Smalspink myös.
Ensimmäinen virsta oli päästy, kun ohimennessä pappilan Yngve kiljahti: "hurraa! hurraa! Ei sekuntiakaan."
Hän oli näet, tyttöjä tarkastellessaan, unhottanut sysätä kronomeetteria käymään ja Poikah oli jo toisella virstalla matkojen päässä ennen kuin kello liikkeelle saatiin.
"Hurraa! hurraa!" riemuitsi väkijoukkokin.
Siitä ihastuneena heittihe Kankkulainen taas selkäkenon, pani ohjakset ristiin, nosti jalkansa reen seville ja käännettyään päänsä sivulle karjahteli: "hih Poikah!"
Ihan määrän päähän päästessä sattui kuitenkin hevonen livistymään ja kyljellään tuli se viimeiset sylet palkintotuomarien lavan eteen.
"Jo yksi ruotsi röntsähti", arveli unilukkari.
"Hurraa, hurraa", huusivat ihmiset ja koettivat keksiä jotakin tilaisuuteen sopivaa sukkeluutta.
"Sen lehmä — — ei katso jalkoihinsa", pauhasi Kankkulainen ja potki orittaan.