"Heti aukeni ovi. Maisterin pidellessä ovea auki ja nöyrästi kumartaessa astui sisään Iida-mamseli. Maisteri tuli myös ja yhdessä lähenivät he vuodettamme. Minua oikein värisytti, katsellessani Iida-mamselin kauniisiin silmiin; ne näyttivät niin uhkaavilta.
"Hellästi otti maisteri meitä yksitellen käsiinsä ja näytteli Iida-mamselille, joka seisoi loitompana, vasen käsi puuskassa sarvenalla, ja joukeasti tähysteli meitä. Juolahtipa viimein Iida-mamselin mieleen itsensäkin ottaa meitä käsiinsä, ja äkkiä tempasi hän varomattomasti pienimmän veljeni niskasta kiinni ja sanoi: 'voi pikku raukka!' En tiedä lieneekö hän suuttunut 'raukka'-sanasta vai lieneekö kohteliaasti aikonut suudella Iida-mamselin kättä, sen vaan näin että sitä se tavoitti suullansa. Tästä säikähtyneenä pudotti hän veljeni armottomasti lattialle, sanoen: 'tuota, kun oli sormukseni viedä.' Meillä ei vielä silloin tainnut olla hampaiden alkuakaan — no, no, kyllä minulla jo kuitenkin oli vankat hampaat, vaan veljelläni ei vielä ollut alkuakaan semmoisiin.
"Iida-mamseli rinkasi kimakalla äänellä, niinkuin veljenikin, ja riensi niinkuin pyssystä ammuttu pellolle ja maisteri kynttä kantta perässä lohduttamaan häntä. Hetkisen kuluttua houkuttelivat he äidin pois ja sitten tuli sisään kirkkoherra, Iida-mamseli ja maisteri. Kirkkoherra huusi täyttä kurkkua: 'Kaikki järveen, kaikki järveen!'
"'Säkki päähän ja järveen', säesti Iida-mamseli, ainoastaan maisteri puolusti meitä ja sai, kun saikin, heidät taipumaan siihen, että kaksi meistä sai armon. Toinen olin minä, joka olin osannut hankkia itselleni valkean hännän pään, toinen oli ison pappilan nykyinen Rappe, jolla on valkea seppele kaulassa. Sitten tuli säkkimies sisään ja mätti säkkiinsä joka ainoan, jotka tuvassa olivat, paitsi Rappea ja minua, enkä heitä sen päivän perästä ole nähnyt, sillä ne vietiin järveen."
"Kirkkoherra, maisteri ja Iida-mamseli myöskin?" kysäsin minä hämmästyneenä.
"Oi, et sinä ole järkevä, eihän järveen muita viety kuin veljeni. Sinä et ole järkevä, vaan minä olen ja niin olen ollut nuoruudestani asti, niinkuin valkea hännän päänikin osoittaa", ja sitä tarkasteli leikkikumppanini hymyillen.
"Mutta mihinkäs kirkkoherra, maisteri ja Iida-mamseli joutuivat?" kysäsin taaskin, tietämättä että heikompi astia olisi ensiksi pitänyt sanoa.
"Kirkkoherra kuoli ja kuopattiin, maisteri elää ennellään, ja jos tahdot, niin kerron mitä Iida-mamselista tiedän."
"Kerro, kerro, Musti kulta", vastasin uteliaana.
"No kuulehan. Muutamia viikkokausia sen jälkeen makasin minä käärössä pappilan portailla, sillaikaa kuin äiti etsi velivainajiani, sillä hän ei voinut saada päähänsä heidän jo olevan järvessä mamselin toimesta. Minä parhaillaan tutkin, olisinko kauniimpi, jos minullakin olisi valkea kaula, niinkuin Rapella ja Iida-mamselilla, kun yhtäkkiä reki, kaksi hevosta edessä, tulla haihattaa minua kohden. Maisteri ja Iida-mamseli tulivat porstuaan ja minusta näytti kuin Iida-mamseli olisi puraissut maisteria nenään, varmaankin näin hänen valkeat hampaansa vilahtavan hämärässä. Silloin oli reki jo joutunut portaiden eteen. Portaille kiirehtivät maisteri ja Iida-mamseli, kirkkoherra ja rouva Stiina — kaikkien kirkkoherrojen rouvien nimi on Stiina. Reestä nousi ylös mies, oikein pitkä mies, jolla oli nenän alla pitkät virkakarvat, niinkuin minullakin, ja pienet pyöreät silmänsä hehkuivat kuin Mirrin silmät iltasella. Miehellä oli vielä keltainen kaulapanta, ja olkapäille oli kirjoitettu hänen omistajansa nimi. Sitten menimme kaikki yhdessä mylläkässä etuhuoneesen, vaan sieltä ajettiin minut keittiöön, niin etten sillä kertaa enempää saanut nähdä.