"Mitkä toiset? Enhän minä siellä eroita mit'ikään, vaikka minulla on vielä niin tarkat —"
"Vai jo teidän silmänne niin hämärtävät, jotta ette enää tältä matkalta —"
"Jahah tuolla! Jo minä ne nyt näen. Kas, kun en alussa niitä hoksannut, vaan kun silmä ei satu siihen kohti, niin eihän sitä — — — vaikka ihanhan nuo selvästi — vaan nyt minun pitää joutua kotiin, jotta eivät ennätä koko maata pengostella. Ne nykyiset ihmiset ovat aina semmoisia — — veräjät vain aina auki, kuin kirkon ovet — — mutta hyvästi nyt vain. Hyvästi ja suur' kiitos, kost' Jumala kahvista! Se aina niin lämmittää vanhaa sydäntä; — kyllä minä vielä huomennakin täällä teidän rattonanne pistäydyn."
"Minä en huomenna taida olla kotona", sanoi Reeta.
"Vai ette? Mihinkäs teitä huomenna viedään?"
"Olen vähän aikonut käydä Rekulassa pyytämässä Kaisaa ensi sunnuntaina kumppanikseni Vuokkoon. Sinne kuuluu ukko Pyykkö silloin tulevan seuroja pitämään ja samalla tielläni minä hierottaisinkin."
"Vai vielä se Antti yhä jaksaa kulkea seuroja pitämässä. Ilmankos jääpikin talo rappiolle, kun aina on maailmalla", sanoi Laukkalan muori ja lähti viimeinkin.
Muorin lähdettyä paiskasi Reeta ovensa lukkoon, niinkuin hänellä aina oli tapana, kun otti "Madakaskariviinaa" raihnaisen ruumiinsa vahvistukseksi. Sitte hän vielä vilkasi akkunasta ulos ja kuunteli hyvin tarkkaan.
Laukkalan kesantopellolla huusi renki Heikki "sooh! vaolle sen vietävä"; akkunassa surisi pari kärpäistä, kaappikello nurkassa käydä raksutteli harvakseen ja Mirri kehrätä hyrritteli hiljoikseen vuoteen jalkopuolella. Muuta erinomaista ei kuulunut.
Reeta otti vyöltään, avainkoukusta, nurkkakaapin avaimen ja aukasi varovasti kaapin oven. Syrjään siirsi hän sillä kertaa tuohipäällyksisen rohtopullon ja siihen sijaan kaivoi kaikenlaisen rojun takaa vanhan ja vanuneen villasukan.