Tuskin oli päästy perille kuin Reeta jo kuiskasi muorin korvaan: "heittäkää muorikulta meidät vähäksi aikaa kahden kesken! — Minä puhelen hänelle hänen sielunsa tilasta, eikä hän ehkä tahtoisi, jotta muut sitä kuulisivat, vaan minä —"
"Kyllä minä yskän ymmärrän", lausui Laukkalan muori ja pistäytyi Kallen huomaamatta ulos, jolle tielleen jäikin.
Reeta antoi turkkinsa Kallelle ja sanoi ottavansa kaapista laukkuvenäläiseltä ostamansa uuden kaulusnahan. Ikäänkuin itsestänsä ilmestyi sieltä kuitenkin rahasukka ja vahingossa luiskahti sen sisällys lattialle, ennenkuin Reeta "osasi aavistaakaan."
Yhdessä keräilivät sitte Reeta ja Kalle kolikot kokoon, ja luonnollisesti piti Reetan laskea olivatko ne kaikki tallella, vai oliko niistä joku päässyt "lattian raosta sillan alle pyörähtämään."
"Sata ja kahdeksantoista", sanoi Reeta lopuksi terävästi katsoen Kallea silmiin, "sata ja kahdeksantoista niitä on. On minulla sitäpaitsi vielä hopeainen pikarikin, pemissiooni kruunulta, tuo kaappikello ja lehmä ja — kaikki mitä tässä näkyy."
Kalle hymyili pilkallisesti, mutta ei virkkanut mitään.
Reeta, ajatellen hopeiden jo hiukan lämmittävän Kallen kylmää sydäntä, jatkoi entistä rohkeammin: "mitäs olet tuumaillut?"
Kalle ei vastannut mitään, joten Reeta yhä jatkoi: "täällä on yksinään niin hirveän ikävä olla, mutta kahdenhan meillä olisi hauska sukerehtaa. Sinä tekisit täällä kotona räätälin työtä, eikähän se mitään olisi, vaikka et aina työtäkään tekisi. Tarvitseehan sitä ihminen välistä levätäkin, ja mikäpäs pakko sinun olisikaan itseäsi työllä tappaa."
Reeta tuli lähemmäksi Kallea ja myhäillen selitti: "tuonne oven päälle pantaisiin merkiksi sakset, niinkuin kaupungissakin räätäleillä kuuluu olevan, tahi jos ei saksia raskittaisi panna ruostumaan, niin vaikkapa pantaisiin minun keritsimeni. En minä ymmärrä" — tässä Reeta leikillisesti nykäsi Kallea kädestä — "en minä ymmärrä mitä sinä vielä emmit. Mikä meillä tässä olisi hätänä; vai pidätkö sinä jo minut liian vanhana? En minä vielä niin kovin iäkäs ole, vaikka ehkä jo näytän vanhemmalle kuin olenkaan. Tietysti olenkin vanhempi kuin nuo keskenkasvuiset tyttöletukat, joiden joukossa sinä niin mielelläsi oleksit, mutta ajattele kauanko se nuortenkaan kauneus kestää! Tuossa on nyt esimerkiks' tuo Laukkalan emäntä, joka tyttönä ollessaan oli jos kuinkakin impakka, mutta missä on nyt se ihanuus? Jos taas, niinkuin minut ottaisit", — Reeta rykäsi vähän ja loi silmänsä maahan — "jos minut ottaisit, niin saisit nähdä, jotta vanhast' on vara parempi, vaikka nuori aina hempeämpi, ja saisithan sinä, ummistettuasi minun silmäni, vielä nuoriakin koetella. Sen minä kuitenkin sanon, jott'eivät ne nuoretkaan ole sen kummempia, vaikka ne vain ovat enemmän ujostelevinaan miesväkeä. — Ja mitä niillä on sitte talon alkuakaan? Huivirepale tahi kaksi — siinä kaikki, mutta tässähän tuota jo olisi yhtä ja toista valmista. — Niin mitäs arvelet?"
"Sitäpähän arvelen", vastasi Kalle, jotta ei tässä turkissa olijan vielä ensi talvena tarvitse kävellä nenä kourassa ja hartiat korvissa."