Renki-Heikki heräsi ja alkoi kysellä illallisesta metakasta, josta kirkkoväki oli kertonut.
Lyhyesti ja vastenmielisesti teki Kalle siitä selon, sillä häntä inhotti koko juttu. Sitte lähti Kalle Heikin luota suoraan lukkarin Reetan mökille. Päivä oli juuri noussut ja oikein sunnuntaipäiväpä olikin, mutta Kalle ei uhmallakaan katsellut luonnon kauneutta eikä päivän kirkkautta, joka häntä muulloin suuresti viehätti. Nyt hän ei siitä välittänyt, sillä hän oli päättänyt syöksyä suoraan kohtaloansa kohden, vaikka tuolla sydämen pohjalla särisi niin kummallisen ilkeästi, ikäänkuin olisi siellä joku kieli katkennut.
Mietitti Kallea kuitenkin vähän, kun piti tarttua Reetan oven ripaan, mutta ikäänkuin sisällisestä pakosta ojentui käsi ja ovi aukesi. Ihmetellen katsahti Reeta vieraasensa ja hiukan hämillään kysäsi: "no mitäs sille Kallelle nyt kuuluu?"
"Nyt minä olen sitä asiaa tarkemmin aprikoinut ja tullut siihen päätökseen, että —"
Lieneekö Kallen sitte tarvinnut Reetan edessä maassa ryömiä, sitä ei tarkkaan tiedetty, mutta epäiltiin yleisesti. Varmaa vaan oli, että Reeta oli suostunut, koska seuraavana lauantaina Reeta ja Kalle yhdessä kävelivät pappilaan kuulutuskirjan teettoon. Laukkalan isäntä, puhemies, oli sinne jo edeltäpäin mennyt hevosella, kun hänellä oli syyssaatavatkin rovastille vietävät; siis yksi tie kaksi asiaa.
Kevästi ja iloisesti kävellä kepsutteli Reeta, kuni morsian muulloinkin. Hän oli pukeutunut parhaasen pukuunsa, tykkimyssyyn ja vihtorinihameesen. Siihen sijaan astui Kalle tavallista hitaammin, sillä hänestä oli kuin jokainen askel veisi häntä onnettomuuteen. Reeta tervehti vastaantulijoita hymyhuulin, mutta Kalle käänsi aina silmänsä toisaalle, kun joku saatavan maksaja tuli vastaan, ja niitä tulikin monta, ihan lakkaamatta.
Riutta-ahteella sattui Kalle ja Reeta kohtaamaan pari laukkuvenäläistäkin. Ne nähtyään seisahtui Kalle äkkiä, ja tuskin ehti Reeta kääntyä katsomaan, mikä hänelle tuli, kun Kalle jo juosta vilisti pois metsään.
Turhaan huhuili morsian: "Kalle mihin sinä menet?" Turhaan rupesi hän vielä tien vieressä odottamaan sulhoansa, luullen hänen piankin metsästä palaavan. Kului hetki, kului toinen. Yhä harvemmiksi kävivät pappilasta palaavat saatavan maksajat ja yhä lännemmäksi kulki päivän terä. Puiden varjot alkoivat venyä yhä pitemmiksi ja pitemmiksi. Sitä mukaa synkkeni Reetankin mieli. Hän muisteli mökkinsä tyhjyyttä, muisteli niitä suloisia kuvia, joita hän vielä hetki sitte oli mielessään kuvitellut, ja nyt olivat jo kaikki toiveet rauenneet. Kalle oli pettänyt hänet ja saattanut yleisen naurun alaiseksi.
Tuhatta tyhjemmältä tuntui nyt tästälähin mökkikin. Kyyneliensä lävitse oli Reeta näkevinään mökkinsä ja kuolinvuoteensa siinä. Aivan yksinään oli hän vuoteellansa murtuneena, masennettuna. Ei tullut kukaan häntä katsomaan, ei Laukkalan muorikaan, sillä Reeta ei enää jaksanut nousta muorille kahvia kiehauttamaan. Luurankomies yksin tuli. Se lähestyi vuodetta ja kohotti viikatteensa. Maailma musteni silloin Reetan silmissä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin ulkokullaisuuttaan, jolla aina oli koettanut ihmisiä pettää. Nyt ei teeskentely enää auttanut. Ihmeen selvinä ja kirkkaina väikkyivät hänen muistissaan kaikki ne valheet, joilla hän oli kokenut Kalle Kelvotonta pauloihinsa kietoa. — Miksi oli hän niin tehnyt? — Ensi kerran juohtui mieleen, ettei suinkaan Kalle olisi voinut olla onnellinen hänen kanssaan, vaan hän oli vain tahtonut saada Kallen leikkikalukseen.
Reeta päätti ruveta aivan toisenlaiseksi ihmiseksi tästälähin, mutta silloin — oi hirmua! — silloin jyrähti taivaan pilvissä tuomiotorven hirveä ääni. Ympärillä välähtelivät kirkkaat, häikäisevät liekit ja Reetan korviin kuului edempää ilkeää ääntä, juuri kuin naurun räkätystä.