"Ja lähtään nyt miehissä Havukkalaan huuhtomaan kaikki huolet hunnikolle ja laitetaan siellä hupainen ilta", esitti muuan joukosta.
"Ka lähtäänpä vain", sanoi Kalle hypäten ylös ja alkoi astua toisten edellä täyttä kulkkua huutaa hoilottaen:
"Köyhä mies on viisas mies, kun se viinaa juopi, viinakulta se surussakin huojennuksen tuopi. Hei rallin lallin, lallin lallin! ja huojennuksen tuopi."
Havukkalaan mentiin, ja varmaankin oli siellä pidetty hupainen ilta, koska se oli jatkunut niin pitkäksi että vielä kirkkomiehet, seuraavana aamuna kirkkoon mennessään, kuulivat saunasta käheä-äänistä renkutusta sekoittuneena kirouksiin ja omituiseen ärinään.
Räätäli-Kalle ei siellä enää kuitenkaan ollut. Hän oli jo ennen puolta yötä kyllästynyt toisten seuraan ja lähtenyt kävellä toikkaroimaan kylään päin. Viimein saapui hän Laukkalaan ja kompuroi tallin parvelle maata. Oli kuitenkin niin paha elämä, ettei uni tahtonut tulla silmään, vaan ajatukset häilyivät sinne tänne, jotta ei oikein tiennyt missi ne kävelivätkään. Viimein seisahtivat ne tuonne Rekulan perheen tupaan ja alkoivat kulkea paremmin yhdessä jaksossa. Tuntui niin hyvältä, kun oli näyttänyt Rekulan Kaisalle, ettei sitä niinkään hätäpoikia olla, ja huulet vetäytyivät itsestään hienoon hymyyn. Hymy poistui kuitenkin, kun mieleen juolahti, että se sanoi rentuksi ja roistoksi. — — "Mitähän jos olisi oikeuteen vetää? Ei, ei, siellä voisi itsellenkin käydä ohraisesti". lausui Kalle itsekseen puoliääneen.
Siitä ne ajatukset sitte siirtyivät entiseen elämään, niihin monen monituisiin toiveisiin, joita oli tuolla rinnassa aika ajoin oleksinut ja sitte haihtunut tietämättömiin, jättäen jälkeensä sydämen niin tyhjäksi ja kolkoksi. Mitäpä sitä kumminkaan huolisi välittää koko elämästä, kun se on semmoista sekasotkua; parasta on antaa päivän mennä toisen tulla! Kun tuntuu elämä autiolta, niin tuntukoon; minkäpäs sille voi? — Varmaankin olisi kaikki toisin, jos saisi Riitan — — niin, kun saisi, mut otappas!
Sitte koetteli Kalle olla ajattelematta ihan mitään ja päätti nukkua viimeinkin, vaan silloin rupesi renki Heikki kuorsaamaan tuolla parven toisessa päässä. Ei saanut unen päätä käsiin eikä edes päässyt noistakaan ajatuksista; niitä vaan tuli ja lähti. Niinhän hän teki itsekin, tuli johonkin, oli aikansa ja lähti. Miltään tuo tuntuisi, kun ei tarvitsisi lähteäkään. Miltäpäs se. Samallaista se mahtaisi olla sittenkin, autiota ja tyhjää vain.
Sanoihan se Reeta: "tekisit täällä kotona työtä." Melkein taitaisikin olla parasta taipua Reetan tuumiin. — Oikein se nauratti tuo ajatus alussa, mutta sitte ei naurattanutkaan. Sehän olisi Rekulan emännälle parahiksi. Luonto kyllä löi vastaan, mutta Kalle pakotti ajatuksensa takaisin Reetaan.
Eihän se Reeta vielä todellakaan ollut kovin harmaassa, ja kuta enemmän sitä parempi. Mutta entäs Riitta ja muut tytöt? Riitta — no niin; onhan Nokkalan Esa ja paljo muitakin rikkaita maailmassa — ja sitä paitsi, mitäs siitä muutenkaan tulisi, sillä mitä Kaisa-emäntä sanoo, se on kuin "taivaasta pudonnutta", niinkuin koko maailma tietää. Vai ovatko ne tytöt sitte oikeastaan parempia? Vielä mitä, Reeta on oikeassa ja tohtii sanoa suoraan, mitä muutkin miettivät mielessään. Niin, ehkäpä se Reeta on muita hiukan parempikin. Tuntuihan hänkin mielestään paremmalta siiloin kuin ei Kaisa-emännälle liukastellut, vaan lauloi selvän totuuden. Kun sitä oikein mietti tuota asiaa, niin ei se niinkään hullua ollut se Reetan tuuma kuin se alussa näytti; ja mikäpä hänestä kuitenkaan viimein tulisi?
Renki-Heikki kuorsaeli vielä yhtä mittaa, ja Kalle vaan ajatteli, ajatteli läpi kaikki ajatukset, mitkä milloinkin ajateltaviksi tulivat. Lopuksi hän tuumaili, että se ihminen on mitä kurjin narri ja pelkuri nahjus, joka ei uskalla sitä ei tätä; mutta hän tahtoi uhallakin uskaltaa, sanokoon maailma mitä tahansa! Reeta olikin aina ollut ystävällinen ja hyvä hänelle. Jo pikkupoikana, kun hän vielä kerjäten kulki, johan Reeta silloin oli hänelle ollut parempi kuin muut, antanut vaatteita, neuvonut, varoitellut, vieläpä opettanut hiukan lukemaankin.