"Oli sinulla siihen syytäkin", vastasi Kaisa, "mutta sinun toimeesi nähden olisi jo aikoja sitte oltu mieron tiellä, eikä arvattavasti nähty tätä siunattua hetkeä."
"Eiköhän?" arveli Kalle.
"Tuskinpa todellakaan", mutisi Rekulan isäntä miettivästi.
"Kas kun toisinaan sataa, vaikka ei ole yhtään jyrissyt", kuiskutti piika-Anni taas karjakolle ja salavihkaa oven raosta tirkistellen osotti sormellaan ilosta kyynelöivää emäntää, jonka kasvoilta entisen jäleyden asemesta loisti tyytyväisyys ja ilo.
* * * * *
Paria vuotta myöhemmin oli Rekulan talon väki ja muutamia vieraitakin koolla tuvassa katsomassa erään sairaan hengen lähtöä.
Vuoteella lepäsi vanha, kurttuinen ja aivan hopeanharmaa ämmä. Hänen rintansa kohoeli harvaan ja hengitys kävi raskaasti.
Viimein avasi sairas silmänsä ja puhui vaivaloisesti: "Kalle, kiitos, että — otit minut tänne, — siellä mökissä yksin oli niin tyhjää ja — — pelottikin, kun minä olen ollut — — — niin ulkokullattu. — — Mutta, Kalle, luuletkos kaikki annettavan anteeksi?"
"Kaikki, jos vaan Häneen turvaatte", sanoi Kalle lohduttaen.
"Mutta minä tein niin paljo — paljon pahaa — — ja olin kuin käärme —"